"Kirjeet, teidän armonne!" sopersi Pietari Hättelös vaaleten, "Kaarlo kuninkaan kirjeet … mistä kirjeistä te puhutte?"
"Niistä, jotka hän on lähettänyt herra Kustaa Kaarlonpojalle, herra
Erengisle Niilonpojalle ja herra Niilo Sturelle… Missä ne ovat?"
Kauppias raukka vakuutti, ettei hän sellaisista kirjeistä mitään tiennyt. Hän oli tosin sattumalta nähnyt karkoitetun kuninkaan, kun tämä tuli ratsastaen Danzigiin eräästä linnasta, jonka Puolan kuningas oli pantannut hänelle suuresta rahasummasta. Mutta hän ei ollut edes puhellut hänen kanssaan, vielä vähemmin ottanut mitään kirjeitä vastaan.
"Kieltäyminen ainoastaan pahentaa asiaasi", virkkoi taipumaton arkkipiispa, "vain suora tunnustus voi pelastaa sinut… Sinä tulet Danzigista, tunnustat nähneesi kuninkaan, siinä on jo kylliksi… Jätä nyt vain kirjeet käsiini, niin pääset heti vapaaksi. Ja oikea kuninkaasi ei ole tulevaisuudessakaan unhottava sinua."
Mutta Pietari Hättelös vakuutteli itku kurkussa, ettei mitään kirjeistä tiennyt. Sen kuullessaan antoi arkkipiispa viittauksen hovimestarilleen, joka heti astui esiin muutamain miesten kanssa ja vei pois vapisevan kauppiaan.
Hiljan kotiin tulleen kauppiaan äkillinen vangitseminen herätti suurta huomiota kaupungissa, jonne melkoinen joukko kansaa oli kokoontunut, sekä rahvasta että kaupunkilaisia, markkinoita varten. Mutta vielä suurempaa levottomuutta herätti mielissä se sanoma, josta arkkipiispa kokoontuneelle rahvaalle puhetta pitäessä tiesi kertoa, että nimittäin Kaarlo kuningas paraillaan kokosi suurta sotajoukkoa, jolla hän aikoi ensi avovedellä hyökätä Ruotsiin. Sen ohessa tiettiin myöskin kertoa, että paljon ruotsalaisia herroja oli salaisesti Kaarlo kuninkaan puolella. Mutta jos olisi otettu tarkemmin mielialasta selvää niin olisi helposti tultu huomaamaan, että Kaarlo kuninkaan yritys ei ollenkaan herättänyt ihmetystä eikä vastenmielisyyttä.
Itse asiassa oli se kuitenkin kokonaan toista, jota arkkipiispa ajoi takaa. Hän tarvitsi laajemman alan tuleville aikeilleen. Oli olemassa joukko mahtavia herroja, jotka yhdellä tai toisella tavalla olivat hänen tiellään ja tähänkin työhön aikoi hän käyttää tavallista välikappalettaan, kuningasta. Siksi kirjoitti hän heti tälle pyytäen tätä kiireesti saapumaan valtakuntaan.
Kuningas asusti tähän aikaan Köpenhaminassa, mutta Ruotsista saapuneet sanomat, joita vielä vahvistivat arkkipiispan kirjeet, olivat sitä laatua, ettei hän hetkeäkään epäillyt lähteä matkalle, vaikka vuodenaika olikin sitä varten aivan sopimaton. Maaliskuussa saapuikin hän sitten Itägöötinmaalle, jonne oli kutsunut Vadstenaan arkkipiispan ja suurimman osan neuvostosta kokoon. Neuvottelujen tulos oli se, että herra Kustaa Kaarlonpoika, karkotetun kuninkaan lanko, menetti Stäkeholman ja herra Erengisle Niilonpoika Stegeborgin.
"Kuitenkin on niitä muitakin, muistaakseni, joilla on osansa tässä sopassa!" virkkoi kuningas arkkipiispaan kääntyen, "te olette nimittänyt minulle herra Niilo Sturen, herra Niilo Rytingin, kanslerin ja vielä muitakin…?"
"Niin olen, armollinen herra", vastasi arkipiispa, "heidän aikansa tulee myöskin vielä … kunhan vain tässä ensin ehdimme Tukholmaan. Mutta herra Tuure Tuurenpoika, jonka huostaan olette uskonut Tukholman linnan…"