Kaikki se tapahtui silmänräpäyksessä ja Helmich vei kätensä otsalleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut tempautua irti kauhistavasta unesta. Hän kysyi sisäänastuvalta palvelijalta, oliko tämä nähnyt munkkia, harmaaveljeä, joka juuri oli huoneessa sisällä, mutta häntä ei ollut kukaan nähnyt ja kaikki tutkimiset hänen suhteensa olivat ja pysyivät turhina. Mieliala harmaaveljesten luostarissa olikin Niilo Rytingiä kohdanneen häväistyksen johdosta niin kiihkeä, että tuskin kaniikki, kaikkein ankarimpiakan tutkimuksia toimeen panemalla, olisi saanut selville sitä, mitä halusi.
XIII.
Sattuiko arkkipiispan nuoli?
Niinkuin voitiin aavistaakin, herätti viimeinen vero, tuo niin kutsuttu laivavero, mitä suurinta tyytymättömyyttä. Ja kauan ei viipynytkään kuninkaan matkan jälkeen, kun suuri, tuhansiin nouseva joukko Upplannin talonpoikia saapui Tukholmaan. Tuimin sanoin selittivät nämät, "että heillä niin monta laitonta veroa maksettuansa ei enää ollut juuri mitään, millä uusia suorittaa. Sitäpaitsi oli jokaista uutta veroa kannettaissa luvattu, ettei mitään sellaista enää vaadittaisi. Mutta koska olivat nyt tulleet huomaamaan, että kuningas tahtoi ryöstää heidät puti puhtaiksi, niin olivat he päättäneet ennemmin kuolla kuin enää sellaisia veroja maksaa." Kiihottunut rahvas ei rauhoittunut, ennenkuin arkkipiispa vapautti heidät verosta eräällä määräyksellä, jonka hän luetutti julki Tukholmassa.
Tämä arkkipiispan askel, jonka kautta hän arveluttavalla tavalla loukkasi kuninkaan valtaa, herätti kaikissa mitä suurinta hämmästystä. Mutta rahvas oli siitä iloissaan ja se alkoi pitää arkkipiispaa todellisena ystävänään. Siten joutui hänen tekonsa sen silmissä mitä kauneimpaan valoon. Myös Niilo Sture, joka juuri tähän aikaan saapui Taalaista kotiinsa Penningebyhyn, alkoi ajatella parempaa Kaarlo kuninkaan leppymättömästä vastustajasta. Ja sitä ei hän suinkaan ennen ollut tehnyt. Niissä puheissa, joita hän oli kuullut Vadstenassa, voi sittenkin olla jotain perää. Arkkipiispa saattoi täydellä todella tarkoittaa Ruotsin parasta, vaikka hänen suunnitelmansa kypsyivät hitaasti ja hän nyt vasta katsoi ajan tulleen niiden toimeen panemiseen.
Mutta arkkipiispan lähimmät ystävät valtasi pelko ja kun tämä itse kirjoitti kuninkaalle ja kertoi, mitä oli tapahtunut, uskoivat he, että hän oli aivan kokonaan menettänyt järkensä. Vaan rohkea pääpappi painoi järkähtämättömän levollisena arkkipiispansinettinsä kirjeen alle ja lähetti sen luotettavan palvelijan mukana kuninkaalle.
"Mitä sanotte te tästä?" kysyi hän Helmichiltä, kun kirjeenviejä oli lähtenyt ja hän taas oli tullut kansliasta omaan huoneeseensa.
"Minä sanon niinkuin tekin", vastasi tämä, "jousi on vireessä, kaikki riippuu vain nyt siitä sattuuko nuoli maaliinsa!"
Ja siihen nyökäytti arkkipiispa merkitsevästi päätään.
Senjälkeen kului suunnilleen niin pitkä aika, kuin matka Suomeen edestakaisin vaatii, ja arkkipiispan ankarista, terävistä piirteistä, yhteen puristuneista huulista ja päättävästä katseesta voi huomata, että ratkaiseva hetki lähestyi.