Arkkipiispan ääni oli intohimoisen kiivas.
"Niilo herra ratsastelee Taalaissa!"
"Eikö mitään muuta?"
"Ei!"
"Hyvä on, Helmich … hän ratsastelkoon siellä vain, tuo jalo ritari.
Hänenkin hetkensä kerran vielä lyö!"
Ne sanat sanottuaan poistui hän huoneesta ja kaniikki vaipui nyt vuorostaan ajatustensa valtaan.
Vaaleansininen taivas suvisine aurinkoineen, välkkyvät aallot, jotka lepäämättä ilman rauhaa kiitivät eteenpäin uomassaan, koko tuo kaunis maisema metsäisine vuorineen — kaikki se ei näyttänyt tekevän häneen mitään vaikutusta, vaikka vaanivat silmät olivatkin siihen luotuina.
Kun hän kääntyi ympäri, seisoi ovella fransiskaanimunkki, jonka päähine oli niskaan vedetty, niin että paljas päälaki näkyi. Munkin silmät olivat kaniikkiin luotuina ja syvistä silmäkuopista säihkyi omituinen, kamala tuli. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja koko muoto oli aivan saman näköinen kuin kuolleilla.
Helmich peräytyi kauhistuneena taaksepäin ja hirveä munkki hyökkäsi esiin kohottaen kättänsä, jossa tikari välkkyi. Mutta samassa kuului askelten ääni ulommaisesta huoneesta ja käsi tarttui oven lukkoon kiinni.
"Miksi ihmisen pojan suunantamisella petät?" sähisi munkki ja katosi.