"Teidän armonne", virkkoi Niilo, "mies, joka sen on sanonut, tuntee huonosti Ruotsin ritariston!"
"Tunnetteko herra Ove Lauritsinpojan?" kysyi kuningas keskeyttäen ja lisäsi, kun Niilo päännyökkäyksellä ilmoitti, että niin oli asian laita. "Hän se on minulle kertonut, mikä mies te olette… Hyvä, toivon saavani vielä enemmänkin puhella teidän kanssanne. Nyt ratsastamme me kaupunkiin tuomitsemaan vilpillistä arkkipiispaa ja teidän on myös oltava yhtenä tuomarina, Niilo herra."
Se ei ollut ensi kerta, kun Kristian kuningas ja Niilo Sture tapasivat toisensa, vaikka Niilo olikin kuluneina vuosina pysynyt niin paljon kuin mahdollista erillään suurista tapauksista. Sen oli hän tehnyt voidakseen aivan esteettömästi puuhata sen asian hyväksi, jonka oli asettanut päämääräkseen ja jota katsoi ainoaksi oikeaksi ruotsalaiselle ritarille. Ja se asia oli Kaarlo kuninkaan takaisin kutsuminen.
Pahimpana esteenä tälle asialle oli arkkipiispa ja nyt kukisti hänet kuningas itse. Niilo ei epäillyt hetkeäkään astua tuon vilpillisen pääpapin tuomariksi, mutta sitä vastoin ei hän ollut ollenkaan selvillä, miten hänen oli käyttäydyttävä kuningasta kohtaan. Tämä oli hänen vihollisensa ja mikäpä muu hän olisi voinut olla, kun Niilo ei kerran voinut hyväksyä niitten toimien oikeellisuutta, joitten kautta Kaarlo kuninkaalta oli hänen kruununsa ja valtakuntansa riistetty. Mutta siitä huolimatta täytyi hänen tunnustaa Kristian kuninkaaksi ja näitten vastakohtien välillä hän nyt häilyi, ilman että vielä oli saanut tilaisuutta ottaa ratkaisevaa askelta ja antaa kuninkaan ymmärtää, kuinka mahdotonta heidän molempain oli toimia yhdessä.
Monta kertaa oli hän jo aikonut lähettää kuninkaalle taisteluunvaatimuksen, päästäkseen kerrassaan selville hänen kanssaan. Mutta aina silloin tuli hänen mieleensä isänmaa ja Kaarlo kuningas, joitten asia epäilemättä sellaisen menettelytavan kautta ei olisi ollenkaan edistynyt, vaan päinvastoin kärsinyt siitä. Edellinen ajatus oli tietysti ajanhengen tuote, jälkimäinen taas oli Engelbrektin elämäntarun synnyttämä. Se oli tulevaisuuden lupaus, jonka voima voitti hetken vaatimuksen esiintyä ritarillisesta ja urhokkaasti.
Niin meni hän kuninkaan kanssa kaupunkiin, ratsastaen voitonylpeän ja iloisen Kristianin sivulla kylmänä, melkeinpä synkkänä. Ja todellisessa sieluntuskassa nousi hän ylös Tukholman linnan rappusia noudattaakseen kuninkaan kutsumusta olla yhdessä muitten herrain kanssa läsnä hänen voittojuhlassaan.
Niinkuin kaniikki Helmich arkkipiispalle kertoi, oli Niilo taas ratsastellut Taalaissa ja laittanut siellä jo toisen kerran kaikki järjestykseen kapinaa varten. Mutta hän oli nytkin pyytänyt siihen Kaarlo kuninkaalta lupaa ja odotti nyt hänen suostumustaan, sillä ilman sitä ei hän tahtonut liikkeelle lähteä. Tuntuu kyllä omituiselta, mutta itse asiassa oli Niilo Sture kuitenkin ainoa, joka oli todella vaarallinen arkkipiispalle, ja sitä oli hän vähemmin valtansa kuin tapojensa puhtauden ja luonteensa lujuuden tähden. Mutta niinkuin tavallisesti on tapa, niin ei arkkipiispakaan pannut painoa viimemainittuihin, vaan ainoastaan edelliseen. Vasta kun hänen valtansa alkaisi tulla peljättäväksi, vasta silloin, niinkuin hän kaniikille lausui, löisi hänenkin viimeinen tuntinsa. Ja nyt tällä hetkellä luotti arkkipiispa aivan täydellisesti rahvaan suosioon. Hänen mieleensä ei siis voinut tullakaan, että sellaisesta ritarista, kuin Penningebyn herra oli, saattaisi koitua hänelle vaarallinen henkilö.
Mutta jos Kaarlo kuninkaan kirje nyt vain olisi saapunut oikeaan aikaan Niilo Sturen käteen, niin olisi epäilemättä tällaiset luulot arkkipiispasta hävinneet. Vieläpä olisi voinut hänen kauastähtäävä suunnitelmansakin sen kautta ajautua karille. Tämän kirjeen tähden olikin nyt Niilo ritari yhdessä nuoren Steen Sturen kanssa saapunut Tukholmaan. Näistä miehistä oli vähitellen vuosien kuluessa tullut erottumattomat ystävät. Ei siis ihme, jos he olivatkin nyt taas yhdessä liikkeellä. Niilo ei ollut tiennyt mitään tästä Upplannin rahvaan sotaanlähdöstä arkkipiispan asian puolesta. Vasta Penningebyssä oli hän saanut siitä kuulla palattuaan sinne matkaltaan Taalaista. Kuninkaan voitto, jonka hän oli omin silmin nähnyt, ja talonpoikain erhetys, jotka pitivät arkkipiispaa oman asiansa marttyyrina, toisena Engelbrektinä, ne molemmat vaikuttivat häneen nyt ratkaisevasti. Hän päätti todenteolla ryhtyä toimeen.
Mitään kirjettä ei kuitenkaan Kaarlo kuninkaalta saapunut. Niin kului päivä päivän jälkeen ja herrat, jotka kuningas oli kutsunut arkkipiispaa tuomitsemaan, alkoivat vähitellen saapua. Etevimmät niistä olivat Linköpingin piispa Katillo Kaarlonpoika (Vaasa) ja herra Eerikki Akselinpoika (Tott). Mutta myös piispan molemmat sedät, Juhana ja Niilo Kristerinpojat (Vaasat), ja arkkipiispan veli, herra Taavetti Pentinpoika (Oxenstjerna), sekä tämän serkku, herra Eerikki Niilonpoika (Oxenstjerna), kaikki korkean vangin läheisimpiä sukulaisia ja luotettavimpia kannattajia, olivat kutsutut ja myöskin saapuivat. Karkotetun kuninkaan ystävistä oli täällä läsnä paitsi Niilo Sturea myöskin hänen lankonsa, herra Kustaa Kaarlonpoika (Gumsehufvud).
Oikeudenkäynti arkkipiispaa vastaan ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia. Oli aivan luonnollista, että hänen ystävänsä neuvostossa astuivat puolustamaan häntä. Eikä kuninkaan voitto talonpojista yhtä vähän kuin hänen ilmeiset ahkeroimisensakaan rauhoittaa ja voittaa kiihottuneita mieliä puolelleen voineet tehdä näihin mitään vaikutusta. Lämpimimmin puhui Katillo piispa lankonsa puolesta sekä yleisesti että yksityisesti.