Piispa oli kookas, lihavanläntä mies. Luonteeltaan oli hän avomielinen ja rehellinen, mutta samalla erittäin kiivas. Hän oli ollut kuninkaan mukana tämän Suomen retkellä ja sieltä palatessa, kun kuninkaan viha oli kuumimmillaan arkkipiispaa kohtaan, saanut käskyn vetäytyä takaisin hiippakuntaansa. Nyt taas, kun kuningas oli voittanut ja hänellä oli valta käsissään, antoi hän tuon kiivasluontoisen piispan olla omaan tapaansa. Kun aika kuitenkin yhä kului, eikä tuomiota langetettukaan, alkoi kuningas tulla levottomaksi ja hänen levottomuutensa kasvoi, kun sai kuulla, että arkkipiispan ystävät puuhasivat hänen vapauttamistaan. Se oli Ruotsin kunnia, joka kärsi, pyhän kirkon oikeus, jota loukattiin — lausui Katillo piispa neuvostossa — ja se olisi ikuiseksi häpeäksi heille, jos sillä tavoin antaisivat Ruotsin arkkipiispaa nöyryyttää ja kohdella. Piispa puolusti asiaansa jalolla lämmöllä ja kun neuvosherrat sinä päivänä erosivat toisistaan, ei heissä enää ollut monta, joka ei seuraavana päivänä, kun tuomio kuninkaan tahdon mukaan oli langetettava, olisi aikonut puolustaa arkkipiispan vapauttamista.
Varhain aamulla Pyhän Ristin-aattona (13 päivänä syyskuuta), jona päivänä tuomarein oli määrä viimeisen kerran kokoontua kello kymmenen ajoissa, istui Katillo piispa huoneessaan harmaaveljesten luostarissa ja luki kirjettä, joka edellisenä iltana oli tullut hänelle Söderköpingistä. Silloin keskeytti hänet lukemisessaan palvelija. Tämä ilmoitti, että kaniikki Helmich halusi puhutella häntä.
Piispa pani kirjeen pois kädestään ja nousi vastaanottamaan kaniikkia, jota hän näytti levottomuudella odottaneen.
"Kautta Jumalan viattoman piinan ja kuoleman!" huudahti hän ja kiiruhti sisääntulleen luokse. "Te olette asettanut minun kärsivällisyyteni kovalle koetukselle… Mitä tietoja te tuotte."
"Omituisilta ja melkein käsittämättömiltä tuntuvat minusta arvoisan isän sanat", virkkoi kaniikki, jonka kalpeat kasvot olivat suorana vastakohtana piispan punottavalle muodolle. "Minä olen täyttänyt teidän tahtonne ja uskoin yhtä varmasti kuin tekin, Katillo piispa, että tuo iloinen sanoma olisi herättävä jalossa herrassani riemua, mutta…"
"Mutta, ilmoittakaa … mitä sanoi hän sitten, mitä tahtoo hän, että me tekisimme?"
"Tervehtikää lankoani, sanoi hän, ja ilmoittakaa hänelle samalla, että hän antaa asian mennä menoansa ja kuninkaan saada tahtonsa täytäntöön!"
Piispa seisoi hämmästyksestä sanatonna.
"Minä en kuitenkaan antanut asian vielä siihen jäädä", jatkoi kaniikki, "sillä myös minä luulin, että olin ymmärtänyt väärin hänen tarkoituksensa. Siksi muistutin minä hänelle keskustelua, joka meillä oli samana aamuna, kun kuningas lähti Suomeen. Onko siis teillä todella aikomus, sanoin minä, uhrata henkenne aivan turhaan… Lujalle olette te jännittänyt jousen ja korkealle tähdännyt nuolenne, onko siis teidän tarkoituksenne nyt antaa nuolelle väärä suunta, niin ettei se satukaan maaliinsa? Tämän sanoin minä hänelle ja hän vastasi, hetkisen eteensä katseltuaan…"
"Mitä hän vastasi … pian, kaniikki Helmich, sanokaa heti, mitä hän vastasi?"