Nämät sanat sanottuaan hyppäsi ritari maahan hevosensa seljästä, heitti ohjakset aseenkantajalleen ja tunki väkijoukon läpitse kirkkoon. Kansa väistyi kunnioittavasti kookkaan ritarin tieltä. Ja vielä sisällä kirkossakin koitti se auttaa, mikäli mahdollista, ritaria eteenpäin. Kauas ei hän kuitenkaan siltä päässyt. Mutta erään pilarin vieressä oli rappu ja siihen nousi hän seisomaan. Siitä voikin helposti nähdä yli kirkon aina kuoriin asti, jossa kaniikit seisoivat ja kuoripojat heiluttelivat suitsutusastioitaan.
Aivan alttarin edessä seisoi kookas piispa upea piispanpuku yllään. Ja alttarilla palavain, monien vahakynttiläin valo muodosteli tuhansia sateenkaaren värejä kallisarvoisen hiipan loistavissa jalokivissä. Kun laulu oli lakannut ja hiljaisuus taas vallitsi kirkossa, nousi piispa puhumaan ja hänen mahtava äänensä vieri holvista holviin, niin että kaukaisimmatkin voivat kuulla hänen sanansa. Räikein värein kuvasi hän hätää, joka rahvasta, ritaristoa ja kirkkoa kuluneina vuosina oli rasittanut. Hän kertoi miten Tanskan kuningas oli riistänyt maalta ei ainoastaan sen laillisia veroja, vaan myöskin suuret määrät rahaa ja joukon kalleuksia, joita oli säilytetty luostareissa ja jätetty sinne kuolleitten sielumessuja varten. Mutta ei nämätkään vielä riittäneet, sillä nyt oli taas määrätty maksettavaksi vero kahta vertaa rasittavampi kuin mikään edellisistä. Lopuksi kuvaili hän häväistystä, joka valtakuntaa oli kohdannut, kun sen arkkipiispa, Jöns Pentinpoika, oli vankina viety Tanskaan.
Sitten lausui hän lyöden kädellään rintoihinsa:
"Kaikella tavoin olen koittanut taivuttaa Kristian kuningasta lähettämään arkkipiispamme takaisin kotimaahan, mutta siinä suhteessa ovat puuhani olleet turhat. Ja kuitenkaan ei olisi kuningas Kristian koskaan saanut Ruotsin kruunua haltuunsa ilman arkkipiispan myötävaikutusta. Siitä on tämä saanut vain vankeuden ja häväistyksen palkakseen. Siksi vannonkin nyt tässä Kaikkivaltiaan kasvojen edessä, etten ennen hiippaani ja piispanpukuani ylleni pane, kuin tämä häväistys on tullut kostetuksi. Sen eteen tahdon uhrata henkeni ja vereni, kaikkeni mitä minulla on. Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas auttakoot meitä kaikkia, että kunniamme ja maamme hyvinvointi voitaisiin palauttaa jälleen!"
Nämät sanat sanottuaan otti hän hiipan päästään ja jätti sen ynnä sauvan vieressä seisovalle kaniikille. Kaksi muuta kaniikkia riisui piispankaapun hänen yltään. Sitten astui pari ritaria esiin ja kiinnittivät haarniskan hänen ympärilleen, miekan hänen vyötäisilleen ja asettivat kypärin hänen päähänsä.
Rautaan puettu piispa veti nyt miekan tupesta, kääntyi alttaria kohti, lankesi polvilleen ja rukoili samalla kuin suuteli miekan kahvaa. Kun hän taas kääntyi yleisöön päin, oli hän kovasti liikutettu, käveli ympäri ja otti kaniikkejansa kädestä kiinni. Kyyneleet silmissä puhui hän sitten taas hädästä, joka pakotti hänet, kirkonmiehen, miekkaan tarttumaan.
"Koska köyhät huokaavat ja vaivaiset rasitetut ovat, tahdon minä auttaa heitä, sanoo Herra!"
Nämät sanat Taavetin psalttarista toisti hän, kääntyi sitten menemään ja astui ritarien luo.
"Ratsaille, jalot herrat ja uljaat ritarit!" lausui hän. "Sidottuani nyt miekan kupeelleni tahdon myöskin, että Kristian kuningas saa sen tietää. Ja jos elää hetkenkin saan, niin varmaan on se tieto kulkeva kautta Ruotsinmaan!"
Reippain askelin astui hän sitten ritarien seuraamana alas kuorista ja kulki läpi kirkon ihmisjoukon väistyessä kunnioittavasti sivuun ja antaessa tilaa hänelle.