Tämä ihana temppeli, jota oli aljettu rakentaa jo vuonna 1138, ei vielä tähän aikaan ollut lähimaillekaan valmis. Vuosisadan alussa (1416) oli ukonnuoli iskenyt sen kattoon polttaen sen melkein kokonaan poroksi. Tosin heti oli aljettu korjata sen tekemiä tuhoja, mutta ajan levottomuus ja puuttuvat varat viivyttivät valmistumista. Suurempi syy oli ehkä kuitenkin puuttuva into ja harrastus silloisissa piispoissa samalla kuin uusi tulipalo vuonna 1422 tuhosi paljon mitä jo oli valmiiksi saatu. — Kaikki nämät vaikuttivat, että työ edistyi hitaasti. Siinä kunnossa oli kirkko kuitenkin jo, että siellä jumalanpalvelusta voitiin pitää.
Kirkon lähellä oli tungos suurin. Juuri kun ritari seurueineen saapui sen viereen kulki joukko pappeja ja laulavia kuoripoikia hiljaista tahtia eteenpäin kantaen suitsutusastioita ja lippuja mukanaan. Piispa oli siis itsekin jo tuomiokapitulinsa kanssa tulossa. Ja kauan ei viipynytkään ennenkuin hän tuli näkyviin.
Täydessä piispanpuvussa hiippa päässä ja sauva kädessä asteli hän eteenpäin. Salamoivat silmät ja hehkuvat posket ilmaisivat mielenliikutusta ja levottomuutta. Milloin tähystelivät hänen silmänsä taivasta, ikäänkuin kellojen kaikua kuunnellen, milloin taas asemiesparvia ja kansanjoukkoa. Saapuessaan tuon yksinäisen ritarin ääreen, jonka kilpeen Yö- ja Päiväsuvun vaakuna oli maalattuna, pysähtyi hän. Ja siinä loi hän ritariin katseen, jossa ilmeni osaksi hämmästystä, osaksi närkästystä ilman että kuitenkaan voitiin sanoa, kumpaako siinä oli enemmän.
Tuskin sitä piispan pysähdystä kuitenkaan muut huomasivat kuin ritari itse ja jotkut lähinnä kulkevista kaniikeista. Mutta kuoripojat ne lauloivat yhä, kellot soivat ja hiljaa toinen toisensa perään katosivat ensin piispa ja tuomioherrat sitten lopulta koko tuo juhlallinen kulkue kirkkoon.
Viimeisenä kulki joukko ritareja. Niiden keskellä näkyi Vaasain vaakuna, jota kantoi piispan setä, Niilo Kristerinpoika. Vielä kulki siinä arkkipiispan veljet, Taavetti ja Krister Pentinpojat, sekä herra Iivari Gren, Kaarlo kuninkaan vanhan, leppymättömän vastustajan, Maunu herran, poika. Heti näiden jälessä tunki kansa kirkkoon, niin että se ennen pitkää oli ahdinkoon asti täynnä.
Siioin kumartui asepalvelija, joka oli varottanut kaupunkiin ratsastamasta, Yö- ja Päiväsuvun vaakunaa kantavan ritarin puoleen ja kuiskasi:
"Emmekö ratsasta pois täältä, Niilo ritari?… Täällä ei näytä meillä olevan mitään hyvää odotettavana!"
Ritari näytti sitä itsekin miettivän.
"Katillo piispa on nähnyt teidät!" lisäsi mies, "ja jos ymmärsin hänen katseensa oikein, olisi parempi puhutella häntä Taalain miesten kuin pienen asepalvelijajoukon etunenässä. Taalalaiset takananne ymmärtäisi hän teitä paljon paremmin. Nyt on vaara lähellä, että hän ei katso sitä itselleen ollenkaan tarpeelliseksi."
"Hän on nähnyt minut!" keskeytti ritari vilkkaasti, "en voi siis täältä pakolaisen tavoin lähteä… Siksi toiseksi on se välttämätöntä, että saan puhella nyt hänen kanssaan, ennenkuin hän panee tuumansa toimeen."