"Silloin, Niilo ritari … silloin täytyy teidän jättää miekkanne minulle ja antautua vangikseni!"
"Ja silloin olisi teillä kaksi vihollista yhden asemesta. Ja sen saatte uskoa … taalalaiseni ovat reipasta, vaarallista väkeä! Niin kauas en kuitenkaan usko asian menevän!… Meillä on tosin eri päämäärä, mutta minusta tuntuu kun soveltuisivat ne sittenkin yhteen. Siten välttäisimme me keskinäistä kinaa ja pelastaisimme isänmaamme sisällisen sodan jaloista, jonka turmiolliset seuraukset meille olisivat arvaamattomat. Te tartutte miekkaan arkkipiispan asian vuoksi… Tehkää se! En tahdo estää teitä niissä puuhissa, kunhan vain rauha ja lepo taas palaavat valtakuntaan. Minä taas, Katillo piispa, lähden taistelemaan Ruotsin ja Kaarlo kuninkaan asian puolesta. On näet aika jo, että tehdyt vääryydet korjataan."
"Kaarlo kuninkaan puolesta!" toisti hitaasti piispa, mutta ritari keskeytti heti hänet.
"Niin piispa!" huudahti hän käsi koholla ja silmät säihkyen jalosta innostuksesta. "Me kaksi, me voimme ajaa sen asian perille. Minkälaiset ovat jo olot ja minkälaisiksi vielä tulevatkaan, jos tämä muukalainen kuningas saa tahtonsa täytäntöön! Ennen pitkää sortuu maan itsenäisyys ja varallisuus ankarain kiskomisien ja raskaitten verojen alle. Ruotsista tulee Tanskan vasallivaltio ja me ja meidän jälkeläisemme saamme täällä orjina ikämme kitua. Rehellisenä Ruotsin miehenä haluatte te kai sitä yhtä vähän kuin minäkin… Siksi olisi nyt, Katillo piispa, ehdotukseni teille se, että me ojentaisimme toisillemme kätemme lujaan liittoon. Mitä tahansa tapahtuneekin, niin ennen kaikkia isänmaa. Lujana, koskemattomana täytyy Ruotsin säilyä tuleville polville, ennen sitä ei miekka saa vaipua meidän turtuneista käsistämme."
"Hyvin ymmärrän puheenne," sanoi piispa vilkkaasti ja tarttui hänelle ojennettuun käteen kiinni, "ja Jumala tuomitkoon tekoni viimeisellä hetkellä, jos joskus ryhdyn sellaiseen, joka tuottaa turmiota isänmaalleni… Siksi onkin paikallaan, että taistelemme nyt yhdessä yhteistä vihollista vastaan ja kun maa on vapaa ja arkkipiispa palannut, voimme katsoa, onko mahdollisuutta saada Kaarlo kuningas takaisin valtakuntaansa palautetuksi."
Lupaus itsestään ei ollut suuriarvoinen, niin rehellinen kuin tarkoitus mahtoikin olla. Sillä epäilemättä oli arkkipiispan palaus Kaarlo kuninkaan asialle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Mutta toiselta puolen oli siitä asialle voittoakin. Maa välttyi vaurioista, joita sisällinen sota olisi saattanut tuottaa, ja piispa ei nyt ollut myöskään esteenä ritarin puuhille saada kuningas takaisin valtakuntaansa palautetuksi. Eikä ollut mahdotonta sekään, että olosuhteiden vaihtuessa piispasta vielä tulisi kuninkaan puoluelainenkin. Olihan sitäpaitsi vankeus myös voinut muuttaa arkkipiispan mielen niin, että hänkin nyt, kun vapauttamisensa olisi yhdistetty yhteen Kaarlo kuninkaan palauttamisen kanssa, unhottaisi entiset vihat. Ja niin voisi onni taas hymyillä Ruotsille, sen voima ja valta kasvaa mahtavain ojentaissa kätensä sovintoon toisilleen.
Tämä tulevaisuuden kuva sai tulen ritarin silmissä välähtämään ja ihana innostuksen hohde levisi hänen vakaville kasvoilleen.
"Sydämellinen kiitos sanoistanne, Katillo piispa!" lausui hän. "jumala ja pyhä Eerikki kuningas meitä nyt vain suojelkoon ja auttakoon sillä tiellä, jota lähdemme kulkemaan."
"Amen" lisäsi piispa.
He astuivat sitten kirkon ovelle, jossa piispa vielä pysähtyi ja puheli hetkisen aikaa ritarin kanssa, selittäen hänelle lyhyesti aikomuksensa ja tuumansa. Välttämätöntä oli kuitenkin, että yhteinen suunnitelma tehtiin ja sitä tarkoitusta varten määräsi piispa yhtymäpaikaksi Ringstaholman linnan. Sinne toivoi piispa ehtivänsä jo kuukauden loppupuolella. Ja sillävälin oli ritarin koottava väkensä kokoon pohjoismetsissä, niin että voisi tavata piispan riittävän joukon etunenässä Tukholman edustalla. Siitä oli kuitenkin lähemmin vielä keskusteltava Ringstaholmassa.