Piispa nousi satulaan ja ratsasti pois jättäen rakkaan tuomiokirkkonsa
Herran haltuun. Ja kellot ne soivat ja rummut pauhasivat. —
Hänen jälessään ratsastivat ritarit, sukulaiset ja ystävät sekä muutama sata aseellista miestä.
Siinä ahdingossa, joka syntyi, kun kansa joka taholta tunki piispan perään nähdäkseen hänet niin kauan kuin mahdollista, alkoi ritari etsiä miehiänsä. Hän huomasikin heidät ennen pitkää kirkkoaidan vierellä seisomassa. Ja hän oli jo menossa sinnepäin noustakseen hänkin vuorostaan satulaan ja rientääkseen matkaan.
Mutta silloin tunsi hän, kuinka vapiseva käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja kun hän kääntyi katsomaan seisoi siinä hänen edessään vanha harmaapäinen ja kumaraselkäinen ukko. Tämä nojasi toisella kädellään pitkään sauvaan, samalla kun hän toisella viittasi ritaria luokseen.
"Erland!" huudahti ritari huomatessaan, että ukko oli Kaarlo Knuutinpojan vanha, uskollinen palvelija Fågelvikin ja Tukholman ajoilta.
Mutta vanhus viittaili vain ja kulki sitten tungoksen läpi kirkkoon päin. Ritari seurasi häntä ja ukko vei hänet erääseen kuoriin kirkossa, jossa he voivat kenenkään häiritsemättä puhella keskenään.
Täällä tarttui hän ritarin käsiin kiinni ja kertoi hänelle asiansa, samalla kuin vuolaat kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan.
"Rakas Niilo ritari!" sanoi hän, "kuinka on mahdollista, että näemme toisemme taas. Niin, niin, pyhä Jumalan äiti, miksi ei herra raukkani pysynyt rauhassa Fågelvikissaan. Silloin olisi hän välttynyt tällaisesta onnettomuudesta. Ja minä vanha, haudan partaalla seisova mies raukka, joka olen nähnyt herrani ja kuninkaani jo kun hän vielä pienenä, kultakiharaisena poikana juoksenteli isänsä, Knuutti herran talossa … minä olen saanut kokea ja nähdä tämän kaikki. Ja kuitenkaan eivät kyynellähteeni vielä ole kuivuneet eikä onnettomuuksille määrää tullut!"
"Rauhoittukaa rakas Erland ukko", keskeytti ritari, "onni palaa taas yhtä äkisti kuin se pakenikin."
"Ah, te ette tiedä, kuinka asiat ovat, rakas Niilo herra!"