"Jumala paratkoon … sellainen on nyt tapa, Niilo herra."
"Niinpä kyllä, sellainen on nyt tapa, Jumala paratkoon. Mutta kerran on vielä aika tuleva, kun kuningas istuu vankkana ja turvattuna valtaistuimellaan ja kun kirkon päämies lujassa liitossa hänen kanssaan turvaa rauhan ja levon Ruotsinmaalle!… Mutta miksi olet niin hiljainen tänä iltana, Erkki? Se ei ole sinun tapojesi mukaista…!"
Erkki ratsasti herraansa lähimpänä juuri etumaisen reen vieressä ja samalla puolella sitä kuin ritarikin.
"Minä laulan vain omaa lauluani tänä iltana", vastasi puhuteltu, "ja sen teen mieluummin hiljaa. Vasta kun olemme jättäneet Krokekin luostarin taaksemme, alkaa minunkin ääneni kajahdella."
Hän, tämä Erkki, oli ehkä enimmin kokenut Niilo Sturen miesten joukossa. Lapsuudesta oli hän jo ikäänkuin kasvanut kiinni hevosen selkään. Ja melkein koko ikänsä oli hän palvellut Herman Bermania ensin Engelbrektin vapautussodan aikoina, sitten Eerikki Puken ja Niilo Steninpojan synnyttämissä meteleissä. Siksi olikin hänellä nykyisen herransa täysi luottamus. Ja sen oli hän täydelleen ansainnutkin palvelustensa kautta, joita oli ritarille tehnyt kotiseuduillaan Taalainmaassa.
Hänen synkkä vastauksensa nyt ritarin puheeseen sai tämänkin ajatukset kääntymään kokonaan toiselle suunnalle. Ne valoisat kuvat, jotka ritarin sielun olivat täyttäneet, katosivat yhtäkkiä ja vakavana lähestyi hän hiljaista aseenkantajaansa.
"Laula vain laulusi, Erkki", sanoi hän. "Mitä on sydämelläsi…
Aavistatko jotain pahaa?"
"Tällä tiellä, jota nyt kuljemme, herra", vastasi aseenkantaja, "muistuttaa joka puu, joka kivi minulle muinaisaikoja. Ensi kerran ratsastin tästä Engelbrektin ja Herman Bermanin seurassa. Ja kun nyt ajattelen, miten petos kaatoi tuon rehellisen miehen, kaatoi hänen sitä vähimmin aavistaissa, niin tulevat vasten tahtoanikin synkät ajatukset mieleeni. Itse laulullakin, jonka Hollinger lauloi, tuntuu minusta olevan oma omituinen sisältönsä. Sillä Ruotsi, tämä isänmaani, oli myöskin vanki, joka huokasi ja valitti vankilassaan, niinkuin neitonen luostarissa, ja sitten lauletaan laulussa näin:
"Löi luostarmuurin rikki hän, tie kulki vankilaan ja rukoilevan neitosen toi urho seurassaan!"
Miehen sanat ja hänen tapansa tulkita laulu, jonka kuninkaantytär jo oli omalla tavallaan selittänyt, antoi Niilolle paljon ajattelemisen aihetta. Ja hänen sielunsa silmäin eteen sukelsi kuva toisensa perään toinen toistaan tutumpi ja rakkaampi. — Hän näki rakkaitten vainajain, onnellinen rauhan ilme kasvoillaan, vaeltavan ohitsensa ja ne kertoivat hänelle elämäntarinansa osoittaen samalla maata, jonka hyväksi henkensä jaloimmat voimat olivat uhranneet. Se oli todellakin morsian, jonka kahleet vapauttaja keskellä rukousta kirvotti, tämä maa, Engelbrektin köyhä, vaan samalla kaunis, ihana syntymämaa! Mutta tämän valoisan, päiväpaisteisen taulun keskeltä sukelsi nyt esiin musta, verinen haamu — petos, joka kaatoi sankarin hänen suurten töittensä keskelle. Ja Niilo kysyi mieheltään: