"On. Piispa ratsasti aivan yksin Vadstenaan… Muut herrat lähtivät kukin taholleen. Taavetti herra suuntasi kulkunsa Norrköpingin kautta Södermanlantiin. Ja meidän on määrä tavata hänet Krokekin luostarissa."
"Hyvä!" lisäsi Niilo herra, "siellä toivon minäkin ennen pitkää olevani
Taavetti herraa tervehtimässä."
Taavetti herran miehet ratsastivat matkaansa ja ritari kulki hänkin, vaikka hiljalleen, seurueineen eteenpäin. Hänen rintansa oli riemua täynnä. Ilma oli niin lauha. Pilvettömällä, talvisella taivaalla loisti kuu. Ja laulu kajahti laulun perään kohottaen sekin puolestaan iloista tunnelmaa. Mutta ennen kaikkia ilahutti häntä toivo saada taas pian nähdä Kaarlo kuningas omassa valtakunnassaan. — Kaikki nämät yhdessä tekivät hänen mielensä tällä hetkellä niin autuaan onnelliseksi.
"Mitä pidätte jalon Arnfridin ja ihanan Benedit neidon laulusta?" kysyi hän kuninkaantyttäreltä.
"Se laulu on kyllä Magdaleena neidin mielen mukainen", huomautti
Ingeborg äkisti, "siitä olen aivan varma."
"Hyvinpä osasikin mieheni sitten valita laulunsa niitten monien joukosta, joita hän osaa… Mutta jos oikein näen teistä, jalo neiti, niin erehtyi nuori heimolaiseni arvelussaan."
"Ei, sitä hän ei tehnyt", virkkoi kuninkaantytär, "minä ajattelin vain sitä totuutta, jonka tuo laulu sisältää…"
"Ja mikäpä sitten on se totuus?"
"Eikö teistäkin tunnu siltä, että jokainen nuori neitonen on ikäänkuin luostariin suljettuna, jonka muurit hänen sydämensä valitun täytyy hajoittaa, ennenkuin voi hänet omakseen saada… Usein on myös luostari ainoa turvapaikka, jossa hän, ihmisistä erotettuna, voi elää ja itkeä tuskaansa kaukana siitä maailmasta, joka on hänelle sydänsurun tuottanut."
"Rohkeasti puhutte ylhäinen neito", lausui siihen Niilo herra, "sillä kuninkaan ja kirkon rauhaa, sitä ei meidän pidä rikkoa…"