"Mun täytyy jo päivän tullen pois sydänmaille ajaa, sillä ylhäisen neidon vuoksi ei tuskallani oo rajaa." Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Niin huokasi Arnfrid herra, hän neitosta rakastaa, vaan neito on luostarissa, se hänen niin tuskaan saa. Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Hollinger se niin lauloi. Hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen. Ja niin se kuin laulun sisältökin sai kuulijat puolelleen. Laulu kertoo ritarista, joka ryöstää morsiamensa luostarista ja pakenee hänen kanssaan Norjaan. Siellä elävät he sitten onnellisina kahdeksan pitkää vuotta, kunnes kuolema tempaa ritarin ja ihana Benedit on taas yksin ja ilman turvaa vieraalla maalla. Sydän surua täynnä palaa hän Ruotsiin, jossa hänen veljensä Birger on kuninkaana.
Täällä istut sä, kuningas Birger rakas, kallis veljeni mun, kai anteeksi annat nyt kaikki, taas tullut kun siskos on sun. Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Kuningas vastaa ja surkuttelee jälleen palanneen köyhyyttä. Mutta kun tämä selittää sen aiheutuneen ritarin kuoleman johdosta tulee kuningas sääliä täyteen.
Ylös nousi kuningas Birger
ja syliin siskonsa sai.
"Kaikki se, mikä kuuluu mulle,
Se riittänee sullekin kai."
Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Ratsastajajoukko, joka hurjaa vauhtia tuli ajaen kaupungista päin, keskeytti laulun ja kiinnitti kaikkien huomion puoleensa.
"Kenenkä miehiä olette?" kysyi Niilo, kun ne rekien ohi ajaissa vähän hiljensivät vauhtia.
"Herra Taavetti Pentinpojan!" vastasi etunenässä ratsastava.
"Onko hän sitten eronnut Katillo piispasta?"