Mutta Hollinger viritti taas uuden laulun, laulun Alf Erlinginpojasta, joka yksinään laskeusi rosvolaivaltaan veneeseen ja sousi yhdeksää kalliilla tavaroilla lastattua kauppa-alusta vastaan, jotka kaikki sitten yhdessä miestensä kanssa ryöväsi. Reipas, hilpeä ääni ilmaisi, että se laulajalle oli erittäin rakas. Ja hän lauloikin sen sellaisella sydämellisellä riemulla ja ilolla, että kaikkien täytyi vasten tahtoaankin kuunnella sitä.
Niin seilaa hän aaltoja pitkin vain,
Vapaakulkija olla hän tahtoo ain'.
Siitä tunnette Alfin.
Ensin rantahan ristin piirtää hän,
Sitten laivahan hyppää hyllyvähän.
Siitä tunnette Alfin.
Laulua kuunnellessa oli tultu paikalle, jossa metsä aukenee alas Bråvikiin päin. Täällä istui erään jättiläiskuusen suojassa vähän matkaa tieltä mies hevosensa seljässä niin hiljaa ja liikkumatonna, että tarvittiin todellakin Erkin terävä ja valpas silmä huomaamaan hänet. Erkki lähestyi herraansa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa viitaten samalla puuta kohti. Ja Niilo herrakin luuli erottavansa ratsumiehen haamun siellä puun alla. Mutta laulu ei lakannut. Se jatkui yhä kertoen, miten pieni Alf keskusteli miestensä kanssa, miten hän sitten hyökkäsi ja taisteli:
"Hei reippaasti eespäin joukkoni mun!
Nuo köydet poikki ja taisteluhun!
Saavat nähdä he Alfin!"
Alf herra hän hurjilla iskuillaan
Sai viistoista miestä tuonelaan
Siitä tunnette Alfin.
Ne yhdeksän laivaa hän sitten vei
Ja vapaana seilaa hän Norjahan, hei!
Nyt tunnette Alfin.
"Nuoli on jänteellä valmiina … annanko hänelle muistomerkin, jota hän ei helposti unhota?" kysyi Erkki.
Mutta joko oli ratsastaja jo nähnyt, mitä tahtoikin, tai valoi kuu siellä puitten keskellä varjojaan niin todellisen näköisiksi — ratsastaja oli vain hävinnyt. Erkki ponnisti kuullakseen edes hevosen kavioiden kopinasta, mihin suuntaan ratsumies oli kadonnut, ja kysyi sitten herraltaan, lähtisikö hän miestä takaa ajamaan, mutta sitä ei Niilo herra sallinut.
"Kuka hän sitten lieneekin, niin erota ei meidän sovi toisistamme", sanoi hän, "kuninkaantyttären tähden täytyy meidän niin kauan kuin mahdollista pysyä yhdessä."
Yksinäisen, liikkumattoman ratsumiehen näkö sai Niilo herran kuitenkin alakuloiseksi ja karkotti äskeiset iloiset kuvat hänen mielestään. Se oli ikäänkuin äänettömästi katoava ilmiö henkimaailmasta, jonka muisto yhä rasitti häntä. Eikä edes laulu ja sen loihtimat kuvat voineet saada hänen ajatuksiaan toisaalle kääntymään.
Hiljaisena ja itseensä sulkeutuneena ratsasti hän eteenpäin. Ja samaten kulki myös Erkki, tarkastellen joka puuta, kuunnellen jokaista ääntä, joka jollain tavoin herätti hänen epäluulojaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joka olisi antanut vahvistusta hänen aavistuksilleen. Kaikki meni vain tavallista menoansa ja ennen pitkää alkoi jo pimeydestä häämöittää esiin Krokekin luostari, jonka ikkunoista tulet heitä tervehtivät.
Niilo antoi rekien pysähtyä luostarin ulkopuolelle ja asetti ratsastajat piiriin niitten ympärille.