"Hän ratsasti reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja jos kuulin oikein, sanoi hän: 'Olkaa huoletta, jalo neiti, minä olen saattava teidät ehjänä Penningebyhyn!'"
"Penningebyhyn?"
Niilo oli yhtä hämmästynyt kuin ritarikin ja hän olisi antanut paljon, jos vain olisi saanut tietää, kuka tämä kauppasaksa oli. Taavetti Pentinpoika taas, joka nyt näkyi pettyneen toiveissaan, sillä selvästi huomasi, että hän oli aikonut pyydystää kuninkaantyttären samalla verkolla kuin vihatun Niilo Sturenkin, hän löi nyrkkinsä munkkien pitkään tammipöytään, niin että pienet ikkunaruudut vapisivat. Sitten asetti hän kypärän päähänsä ja kiiruhti ovelle.
"Kaikki miehet matkaan!" huusi hän. "Tahdon nähdä, eikö paennut otus ole vielä saavutettavissa. Teidät, Niilo herra", lisäsi hän tämän puoleen kääntyen, "luulen taas pian tapaavani."
Rientoaskelin poistui hän huoneesta ja heti sen jälkeen kiiti hän miestensä etunenässä pohjaa kohti ottaakseen kuninkaantyttären kiinni.
Mutta kun kuu oli laskeutunut ja synkkä, musta yö peitti maan, avautui taas luostarin portti ja pieni ratsujoukko ratsasti sieltä ulos. He veivät vangitun miehen keskellään.
III.
Vieras asepalvelija.
Noin kuukausi äsken kerrotun tapauksen jälkeen kulki yksinäinen mies tietä pitkin, joka vei Penningebyhyn. Pää painuksissa asteli hän eteenpäin ja syvä suru kuvastui hänen vaaleilla kasvoillaan. Hänen vaatteensa olivat kuluneet ja rääsyiset, mutta siltä ei hän näyttänyt tuntevan pakkasen eikä hyytävän tuulen vaikutusta. Ja talvi oli kuitenkin tänä vuonna kylmempi kuin se oli ollut miesmuistiin. Tuon tuostakin tuli joukko talonpoikia hänen vastaansa. Ne olivat matkalla Katillo piispan leiriin tai veivät ne elintarpeita Tukholmaa piirittävälle sotajoukolle. Kaikki olivat ne paksuihin lammasnahkaturkkeihin puettuina ja katselivat ihmetellen yksinäistä kulkijaa, joka sarkatakissaan kestään välittämättä asteli eteenpäin.
Mutta jota edemmäksi Tukholmasta matkustaja tuli ja jota lähemmäksi Penningebytä pääsi, sitä autiommiksi muuttuivat tiet. Viimeispäivänä, jona toivoi vihdoinkin ehtivänsä linnaan, ei hän kohdannut henkeäkään tiellä. Tuntui kuin olisi koko seutu ollut autio, niin hiljaista oli kaikkialla ja itse metsäkin huokui niin kamalasti illan tullen, jolloin hänen väsynyt silmänsä vihdoinkin sai nähdä tulien loistavan Penningebystä, että olisi voinut uskoa senkin ottavan osaa miehen suruun.