Ilo välähti miehen silmissä, kuitenkin vain sivumennen, niin että kukaan ei sitä huomannut. Mutta siltä seisoi hän siinä kauan aikaa miettien ja näytti tarkoin punnitsevan ritarin asettamia ehtoja.
"Ritarin ehdot tuntuvat minusta kohtuullisilta, mies!" huomautti piispa. Hän näet, mitä enemmän ajatteli sitä asianhaaraa, että niin edullisilla ehdoilla saisi arkkipiispan lujan linnan haltuunsa, alkoi tulla jo levottomaksi, pelkäsi, ettei mies ehkä suostuisikaan ritarin asettamiin vastaehtoihin.
"No minä suostun ehtoihinne, Taavetti herra", virkkoi mies. "Mutta silloin on myös teidän, Katillo piispa, annettava sananne, että kaikki todella tapahtuu niinkuin luvattu on. Ja teidät, jalot herrat otan minä tämän sopimuksemme todistajiksi."
"Sanani olet saanut, mies", huusi piispa, "ja minä vastaan myöskin näitten jalojen herrain puolesta."
Sitten astui hän luostarirakennukseen, jossa huoneensa olivat, ottaen miehen ja herrat mukaansa asian enempää tuumimista varten. Ja siihen päätökseen tultiin, että mies rohkeaa uhkapeliänsä varten saisi valita piispan ja herrain miehistä ne, jotka itse tahtoi.
Niin kului viikko ja saavuttiin jo maaliskuuhun. Miehestä ei ollut senjälkeen mitään kuulunut ja levottomuudessaan alkoi piispa jo tehdä leikkiä Taavetti herrasta, joka siitä alkain oli tullut muutamain maantiesissien huomion esineeksi. Se suututti kovasti Taavetti herraa. Hän ei itsekään tiennyt, miten selittäisi miehen esiintymisen, oliko sillä mitään merkitystä eli ei ja se epävarmuus tuotti hänelle enemmän huolta, kuin hän tahtoi myöntää.
Mutta viikko senjälkeen, kun mainittu sopimus tehtiin, juuri kun kärsimättömyys piispan leirissä Tukholman ulkopuolella oli noussut kukkuroilleen, käveli kaksi miestä ja munkki kaniikkitalon edustalla Upsalan tuomiokirkon vierellä. Yö oli sysimusta ja itätuuli vieritteli paksuja lumipilviä ylin taivaankannen. Miehet kulkivat varovaisin askelin pitkin mutkistelevaa katua ja katselivat ikkunoihin, joista siellä täällä tulia loisti, pysähtyivät ja kuuntelivat ja menivät sitten taas vanhoille paikoilleen takaisin.
Munkki seisoi liikkumatonna, eikä häneen näyttänyt ollenkaan miesten levottomuus tarttuvan. Silloin tällöin kopisteli hän jalkojaan pitääkseen niitä lämpiminä ja veti päähineen syvemmälle kasvojen eteen, mutta muuten ei hän näyttänyt ollenkaan sellaista levottomuutta liikkeissään, joka toisia miehiä vaivasi.
"Luulenpa, ettei tuo hurskas herra lopultakaan uskalla ulos pesästään", lausui toinen miehistä munkille. "Ellet olisi niin varma asiastasi, Erkki, ja jollen luottaisi niin täydellisesti älyysi, niin menisin nyt jo itse sisään…"
"Ja silloin olisi kaikki mennyttä kalua", virkkoi Erkki. "Ei, hän on kyllä varmaan tuleva, eikä hän saa muuta tietää, kuin että se on todella hän, joka kavaltaa Pyhän Eerikin linnan tanskalaisten käsistä… Enkä minä näe siinä muuta kuin Jumalan sormen aina siitä alkain kuin Penningebystä läksin tavatakseni teidät Tukholmassa… Mies raukka, jonka oli haettava parantaja Tukholmasta, tuli niin iloiseksi, kun sai kuulla, että minä voin hankkia hänelle sen lähempääkin. Oikein omaantuntooni koski, kun ajattelin, etten ollut rehellinen häntä kohtaan… Ole huoletta vain, Brodde, kaniikki ja minä pidämme kyllä portit avoinna kun tulet. Ja kaniikin avusta, niin siitä saan kiittää yksin tuota vanhaa juttua arkkipiispa Olavista, joka minulla oli selvillä, ennenkuin lähdin hänen pakinoilleen. Mutta hiljaa … siellä hän jo tuleekin, kuulen hänen askeleensa kivirappusissa."