"Tahdon yhden päivän ja yön hallita yhtä niistä linnoista, joita tämä ritari pitää hallussaan."
"Ha-ha-haa", hohotti piispa, niin että luostarimuurit kajahtelivat, "uljaampaa ja rohkeampaa miestä kuin sinä en ole vielä koskaan tavannut… Kenen palveluksessa olet?"
"En vielä kenenkään… Olen juuri päässyt kotiin monivuotisesta vankeudesta Tanskanmaalta."
"Sepä joltain kuuluu… Voit astua nyt minun palvelukseeni ja jos saatat Almarestäken käsiini, niin annan sinulle sanani heimolaiseni, herra Taavetti Pentinpojan, puolesta."
"Almarestäken saatte haltuunne, jos vain Taavetti herra suostuu ehtooni. Siitä voitte olla varma, piispa. Ja luulenpa sellaisen palveluksen olevan jonkin arvoisen, vielä paremmin sen tähden, kun en tahdo kuulua edes omiin miehiinne."
"Yksipäinen kuin synti!… Mutta sellainen väki tapaa kelvatakin johonkin… No niin, Taavetti herra, mitä te asiasta arvelette…? Stäken linna sellaisilla ehdoilla! Ja minä annan sen sitten teidän ja veljenne Kristerin haltuun, siksi kunnes arkkipiispa saapuu taas takaisin valtakuntaan."
Ritari oli kahdella päällä. Vaadittu ehto tuntui hänestä kovin omituiselta. Hän aavisti, että sen alla piili jokin ilkeä petos. Siksi miettikin hän siinä jo itsekseen, olisiko hänellä kyllin keinoja, joilla voisi välttää sitä vaaraa, mikä ehkä miehen ehdon täyttämisestä syntyisi hänelle.
"No niin", sanoi hän vihdoin, "tarjous houkuttelee minua yhtä paljon kuin teitäkin, Katillo serkku, ja jos tämä mies suostuu minun vastaehtoihini, saa asia olla päätetty."
"Esittäkääpä ne sitten!"
"Linnassa ei saa silloin olla muuta väkeä kuin minun ja itse tahdon myös olla läsnä."