"Mitä on miehellä sanottavaa?" kysyi piispa lyhyesti. "Tahtoisin jättää
Almarestäken teidän käsiinne, Katillo piispa!"
"Almarestäken … mies, mitä sanotkaan?… Sellainen lahja olisi kultaa kalliimpi."
"No niin arvelen minäkin!" lausui mies.
"Se linna ei ole kuitenkaan niin vain otettavissa", huomautti herra Niilo Kristerinpoika, "arvelen, että olisi parempi, jos tulisit tänne vasta sitten, kun linna jo on käsissäsi, mies."
"Se on minun asiani", virkkoi mies, "ellen voi sanaani pitää, niin ei siitä kellekään ole mitään vahinkoa, jos taas voin sen pitää, niin…"
"No niin, mikä on tarkoituksesi…?" kysyi Katillo piispa vilkkaasti.
"Niin, onhan minulla ehto… Jos jätän linnan haltuunne, niin en tee sitä suinkaan ilman."
"Ilmoita vain, mitä vaadit. Se täytetään heti, niin totta kuin kannan isäni kilpimerkkiä kunnialla!" sanoi piispa.
"Vaatimukseni olen jo tehnyt ankaralle Taavetti herralle", vastasi mies. "Hänestä riippuu nyt, joutuuko Almarestäke teidän käsiinne vai ei. Jos hän näet suostuu pyyntööni, on linna teidän. Muussa tapauksessa ei."
"Ja mikä on ehtosi?" kysyi kärsimätön piispa, samalla kun Taavetti herra kiinnitti vaanivat silmänsä mieheen.