"Ja minkä tähden sitten?" älähti piispa ja löi kannukset hevosen kylkiin, niin että tämä hypähti pystyyn.
"Me tahdomme kuninkaamme takaisin ja päästä kerrankin tanskalaisesta", virkkoi talonpoika perin tyynenä. "Ja sitten voi kyllä arkkipiispakin palata kotiinsa… Se on mun mielipiteeni ja niin ajattelemme me kaikki."
"Jumal'auta, vanha Matti, mitä puhutte! Minä olen tarttunut miekkaan vain heimolaiseni asian vuoksi, sen häväistyksen tähden, joka Ruotsin valtakuntaa hänen persoonassaan on kohdannut…"
"Ja me kuninkaan tähden", lisäsi taalalainen, "ja jos sinä saat oman asiasi perille ja me omamme, niin eihän tässä silloin ole mitään surtavaa!"
Salama välähti piispan silmissä ja hän laukkasi yli lumikentän, niin että ritarien oli vaikea seurata häntä. Talonpoika katseli hetkisen tuota hurjaa ajoa, mutta painoi sitten hatun syvemmälle päähänsä ja jatkoi kaikessa levossa matkaansa.
"Se alkaa jo tuntua sietämättömältä, tuo kansan alituinen puhe kuninkaasta!" sanoi piispa ratsastaessaan rantaa pitkin eräälle kukkulalle, josta oli hyvä näköala yli kaupungin ja linnan sekä yli Kedjeskärin luostarineen ja yli molempien leirien.
"Onhan sitä jo niin kauan heidän korviinsa toitotettu että olisi ihme, jos he voisivat vielä muutakin ajatella!" virkkoi ritari Niilo Kristerinpoika. "Minä tunnen muuten parhaiten nuo miehet, minä joka Västeråsin linnasta päin olen saanut olla moninaisissa tekemisissä heidän kanssaan."
"Se on, Jumala paratkoon, sitä Niilo Sturen vanhaa rämpytystä, niin totta kuin elän ja kuolen!" lausui Krister Pentinpoika (Oxenstjerna). "Ei muuta enää puutu, kuin että hän itse jonain kauniina päivänä saapuu tänne ja peli on menetetty. Ja jos vielä kuningas Artturikin tulee tänne, niin kyllä silloin saamme veljeni palauttamista odotella."
Piispa ei puhunut mitään, istui ja katseli vain korkeaa Kärnantornia, jota ilta-aurinko valaisi ja jonka huipulla Dannebrogi punaisena loisti taivasta vasten. Ja näytti siltä kuin olisi tuo punainen vaate valkoisine ristineen tuonut yhtäkkiä jonkun uuden ajatuksen hänen mieleensä, sillä hän kiiti kukkulalta alas ja riensi taas takaisin Norrmalmille ja Klaaran luostariin päin, jossa hänellä oli pääkortteerinsa.
Hänen tullessaan luostarinpihaan seisoi herra Taavetti Pentinpoika siellä ja tuijotti tuimannäköisenä eteensä, nähtävästi miettien niitä sanoja, joita edessään seisova mies oli lausunut hänelle. Päästyään hevosen seljästä, astui piispa ritarin luo, ja myös toiset herrat keräytyivät vähitellen heidän ympärilleen.