Juotuaan tarjosi hän haarikan Erkille, joka myös toistettuaan samat sanat vei sen huulilleen. Samaten tekivät kaikki muutkin läsnäolevat.
"On kyllä olemassa keino, Pentti ukko", virkkoi Erkki, "jonka avulla
Niilo Sture voidaan vapauttaa, ja se on…"
"Ja se on…", kertoi vuorimies, ikäänkuin hämmästyen sitä, että tuo hänen silmissään nuori mies tahtoi pyytämättä antaa hänelle neuvon.
"Muuta keinoa ei ole, kuin että me menemme Katillo piispan puheille", lausui Erkki, "ja sanomme suoraan hänelle, että yhtä varmasti kuin Taalain armeija lähtee sotaan ainoastaan saattaakseen Kaarlo kuninkaan takaisin valtakuntaan, yhtä varmasti vaatii se myös ritari Niilo Sturen johtajakseen, ja ettei se ilman sitä matkaan lähde. Uskon, ettei piispa tunne heimolaisensa konnamaista tekoa. Jos hän saa sen nyt tietää, niin olen varma, että hän yhtä innokkaasti kuin joku meistä on toimiva Niilo herran vapauttamisen hyväksi. Mutta mahdollista on, ettei hän luota sanoihini. Ja minä en voi näyttää niitä toteen yhtä vähän kuin kukaan muukaan niistä miehistä, jotka jäivät kuninkaantyttären kanssa odottamaan Krokekin luostarin ulkopuolelle, kun Niilo herra meni sinne sisään."
Erkki lähestyi jo viittäkymmentä. Mutta vanhasta Pentistä, joka oli nähnyt hänen pienestä pojan vekarasta alkain, tuntui Erkki aina nuorelta. Eikä ihme, sillä olihan Pentti tuntenut hänen isänsä ja olihan hänellä sitä paitsi kolmekymmentä vuotta enemmän hartioillaan kuin tällä, vaikka olikin ulkonäöltään vielä reipas ja voimakas niinkuin paraassa miehuudenijässä oleva mies. Kummastuksen ilme katosi kuitenkin heti hänen kasvoiltaan ja suurella tarkkaavaisuudella näytti hän kuuntelevan Erkin ehdotusta. Kun tämä sitten oli lopettanut, sanoi hän tälle niinkuin vertaiselleen:
"Neuvosi tuntuu minusta hyvältä… Meidän on mentävä piispan luo ja puhuttava hänelle asiasta."
Enempää ei sinä iltana juteltu. Vasta parin päivän päästä oli kokous Tunassa, johon Katillo piispa oli määrännyt vuoristolaiset saapumaan. Näitä kahta päivää käyttivät Pentti ja Erkki sekä edellisen pojat hyväkseen. He keskustelivat naapurien kanssa ja tutkivat heidän mielipiteitään sekä valmistivat heitä kaikilla tavoin kokousta varten.
Kun he sitten määrättyyn aikaan saapuivat Tunaan, ei piispaa itseä ollutkaan siellä. Sen sijaan puhui arkkipiispan veli, Krister Pentinpoika, hänen nimessään vuoristolaisille. Tämä selitti heille, miten välttämätöntä oli, että nyt mies talosta lähtisi sotaan, jos kerran täydellä todella tahdottaisiin pelastaa valtakunta vaarasta. Ja laajasti kuvaili hän, kuinka kuningas oli tunkeutunut aina yhä eteenpäin, sen jälkeen kun oli saapunut Tukholmaan maanantaina 25 päivänä maaliskuuta.
"Veljeni arkkipiispan linna, Stäke", lausui hän, "ja myös oma linnani Sallestaborg, ovat joutuneet kuninkaan käsiin. Pääsiäisenä kuunteli hän messua Upsalan tuomiokirkossa ja seuraavana päivänä samosi hän Vesteråsiin, jossa hän nyt paraillaan majailee heimolaiseni, herra Niilo Kristerinpojan, luona. Hänen ja veljeni, Taavetti herran, sanansaattajat ovat täällä läsnä, niin että te voitte itse heiltä tiedustella, minkälainen asiain tila todellisuudessa on. Mutta varmaa on, että teidät perii hukka, ellette heti ryhdy ponteviin toimiin, sillä epäilemättä on kuningas heti, kun on saanut Vesteråsin käsiinsä, samoava Långhedenin ylitse tänne teidän seuduillenne."
Ritarin sanoja seurasi hiljaisuus. Miehet lähestyivät toisiansa ja puhelivat keskenään ja kun sitä sellaista oli kestänyt hetkisen aikaa, astui vanha, hopeahapsinen vanhus, Pentti Björnsson, esiin ja tervehti ritaria. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen kuullakseen tämän kokeneen miehen sanoja. Kun sitten taas hiljaisuus oli syntynyt, alkoi Pentti: