"Katsos nyt, Steen, kun rauta on vielä kuumaa, täytyy meidän takoa. Katillo piispan on pyhimysten nimessä vannottava, että hän antaa ritarille hänen vapautensa takaisin, muuten lähdemme me miehissä kotiin, sen vakuutan minä, Pentti Björnsson."
"Anna minulle kätesi, ukko", huudahti Steen lämmöllä, "toivoisinpa, että sinä pitäisit minua yhtä rakkaana kuin pidät Niilo Sturea… Usko minua, myös minä olen ritarin ystävä ja tahdon uhrata henkeni ja vereni hänen edestään. Sinä, Erkki, tunnet minut ja voit sanoa, tapaanko minä pöyhkeillä tyhjillä sanoilla ja lupauksilla!… No niin, minä vannon nyt sinulle tämän ystävyytemme nimessä, ukko, vannonpa kautta kolmen lummekukan kilvessäni, että hankin Niilo Sturelle hänen vapautensa jälleen, vaikka minulta sitten henki menisi. Ja siinä en viivyttele hetkeäkään, jos vain saan elää tämän taistelun jälkeen, joka nyt on edessämme."
Lämpö, jolla nuori ritari puhui, sekä myös hänen avonaiset ja rehelliset kasvonsa tekivät huomattavan vaikutuksen vuoritilalliseen.
"Mutta jos sinä vähänkin luotat minuun, Pentti ukko", jatkoi Steen Sture, "niin jätä asia edemmäksi. Tämä päivä ei ole sitä varten. Muuten on minun uskoni se, että Katillo piispa yhtä vähän kuin minä on voinut ajatellakaan mitään sellaista mahdolliseksi, josta sinä nyt tässä tiedät kertoa. Itse tulen, niinkuin tiedät, Elfsborgin seuduilta ja kun erosin Niilo Sturesta, oli puhe, että me tapaisimme toisemme täällä… Kuka on se konna, joka on uskaltanut vangita hänet?"
"Taavetti Pentinpoika!" vastasi Erkki.
"Voitko näyttää väitöksesi toteen, mies?" kysyi Steen äkisti.
"Voin niin, että te, Steen herra, olette uskova sen yhtä varmasti kuin minä sen uskon… Mutta tuomioistuimen edessä en sitä voi todistaa?"
"Hyvä, luota minuun… Minä olen pitävä sanani… Mutta tänä päivänä,
Pentti ukko, ajatelkaamme ainoastaan Ruotsin valtakuntaa, niinkuin
Engelbrekt aikoinaan teki… Hän ei olisi oman veljensäkään tähden
luopunut velvollisuudestaan!"
Hevosten kavioiden kopina, joka alkoi kuulua kapealta metsäpolulta, katkaisi keskustelun. Katillo piispa itse tuli sieltä ratsastaen murrokselle. Huolimatta raskaasta ja kömpelöstä ruumiistansa oli hän väsymätön valvomaan puolustustoimia. Kaikkialla tahtoi hän itse olla läsnä. Nyt tuli hän varhaisena aamuhetkenä murrosta tarkastamaan, katsomaan, tekivätkö kaikki siellä edes velvollisuutensa. Joukko ritareja oli piispan mukana.
Kolme samallaista murrosta, tehdyt korkeista, kaadetuista hongista, oli siinä perätysten. Kaikki olivat ne täynnä uljaita, taisteluihin tottuneita talonpoikia. Se murros, jossa Steen piti komentoa, sijaitsi keskellä. Piispa loi Steeniin, jonka hän ensimäiseksi huomasi, tyytymättömän katseen. Häntä ei tietysti voinut miellyttää se, että tämä seisoi ja kaikessa rauhassa keskusteli miesten kanssa niin kaukana sivulla murroksesta, varsinkin kun vihollinen voi saapua millä hetkellä hyvänsä. Mutta heti kun huomasi harmaantuneen vanhuksen, kirkastui hänen katseensa.