Eräänä yönä Ekolsundissa.
Herra Taavetti Pentinpoika istui salakammiossaan Ekolsundin kartanossa tuiman ja julman näköisenä. Hänen vaanivat silmänsä olivat luotuina seinään, jossa muuten ei ollut mitään, mikä olisi voinut katsetta miellyttää. Käsillään nojasi hän polviin, joten hän tuli istuneeksi vähän etukumarassa. Se teki koko hänen olentonsa kavalan ja konnamaisen näköiseksi. Silmät kiiluivat ja säkenöivät, ikäänkuin olisi hän hautonut jotain ajatusta, joka synnytti hänessä erityistä tyydytystä.
Mies, ulkonäöltään vielä konnamaisemman näköinen, kuin herransa olikaan, seisoi hänen edessään.
"Eikö hän puhu mitään?" kysyi ritari.
"Ei!"
"Ja sinä ilmoitit hänelle, että hänen täytyy kuolla?"
"Sen tein… Mutta hän vastaanotti sanoman niin välinpitämättömän näköisenä, kuin olisi järki paennut pois hänen päästään."
Taavetti herra hiveli partaansa ja vaaniva katse kääntyi taas seinään.
"Minä aion … niin, minä tahdon … käydä itse hänen luonaan."
Ovi avautui ja Sigge astui sisään, ilmoittaen, että herra Ove Laurinpojan lähetti oli saapunut taloon ja pyysi päästä Taavetti herran puheille. Tämän kuullessaan hypähti Taavetti herra innoissaan ylös istuimeltaan.