"On!" vastasi tämä.
"No niin, näin siis kuoleutuu elämäni kaunein ajatus… Mutta ei, Niilo Sture, se ei saa sittenkään tapahtua. Ainoastaan viheriän ritarin ruumiin ylitse kulkee nyt tiesi Katillo piispan luo!"
"Ritari!" huudahti Niilo seisaalleen hypähtäen.
"Se on luja päätökseni…!"
"Ajatelkaahan toki, että minä voin antaa miesteni ottaa teidät kiinni ja viedä vankina Penningebyhyn."
"Ei, ei, Niilo … tappaa voivat he kyllä minun, mutta vangita ei koskaan."
Niilon oli vaikea päästä niistä omituisista ajatuksista, joita tuo vielä omituisempi ritari synnytti hänessä. Ensi hetkellä ei hän voinut ajatella muuta, kuin että mies oli taas saanut yhden noita kohtauksia, jolloin järki petti hänet. Hän odotti vain saavansa nähdä silmäin hämmentyvän ja tutun hymyn hiipivän hänen huulilleen.
Mutta katse pysyi kirkkaana ja lämpimänä ja silmäin kostea loiste osotti, että liikutus hänessä oli syvempi, kuin Niilo olisi voinut uskoakaan. Ja tuttu hymy se pysyi huulilta kokonaan poissa.
Silloin kuului hurja sotahuuto pihalta ja Brodde, joka yhdessä Erkin ja Hollingerin kanssa oli ulkona odottanut ritarin keskustelun päättymistä, tuli juosten sisään.
"Me olemme petetyt!" huusi hän, "Taavetti herran miehet ratsastavat mäkeä ylös tänne tuvalle."