Niilo loi ritariin silmäyksen, jossa musertava ylönkatse ilmeni. Mutta tämä seisoi taas siinä vanha hymy huulillaan, käsittämättömänä ja arvoituksen kaltaisena. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa ritarin rankaisemiseen, niin luultavaa kuin olikin, että hän toimi yhdessä Taavetti Pentinpojan kanssa. Oli selvää, että taistelu elämästä ja kuolemasta oli edessä, sillä vanhaan vankilaansa, jossa häntä kuitenkin kuolema kohtaisi, ei Niilo herra enää aikonut mennä. Viimeinen toivo oli nyt siinä, jos ensimmäinen hyökkäys voitaisiin tehdä sellaisella voimalla, että se avaisi heille tien hevosten luo. Nämät olivat tuvan takana eräässä vajassa ja koska oli luultavaa, että vihollinen ensin koettaisi saada ne haltuunsa, täytyi sen, mikä kerran nyt oli edessä, tapahtua heti.
Suurimmassa kiireessä ilmoitti Niilo herra aikeensa miehilleen, joista Hollinger ja Erkki seisoivat tuvan viereisen huoneen ovella. Sitten sitoi hän sen miekan vyötäisilleen, jonka Ekolsundista oli anastanut itselleen, ja hurjassa vimmassa syöksyivät nuo neljä miestä tuvasta ulos.
Hymyilevä ritari seisoi ja katseli heidän jälkeensä, mutta heti kun huutoja ja aseitten kalsketta alkoi kuulua tuvan ulkopuolelta, paljasti hänkin miekkansa ja riensi ulos.
Noin kaksikymmentä miestä oli piirittänyt tuvan. Nähdessään nyt, että juuri se, jota he hakivat tuli heitä vastaan, hyökkäsivät he muista välittämättä heti hänen kimppuunsa. Toiset osottivat kuitenkin heti, ettei heitä käynyt niinkään halveksiminen. Yhden asian toki sai tämä hyökkäys aikaan. Hevoset jäivät rauhassa seisomaan vajaan. Ja kysymys oli nyt vain miten paraiten pääsisivät sinne. Se ei ollutkaan mikään helppo asia, sillä viholliset olivat hurjaa vimmaa täynnä. Näki selvään, että he olivat tulleet ei vangitsemaan vaan tappamaan.
Se taito ja voima, jolla Niilo Sture käytteli miekkaansa, oli ihmeteltävä. Mutta hänellä ei ollut pansaria eikä kypäriä päällään, joten hänen täytyi luottaa vain miekkaan ja omaan taitoonsa. Niin kauan kuin kaikki neljä pysyivät yhdessä, kävi taistelu jotenkuten. Mutta vähitellen erotettiin miehet herrastaan. Ehkä sen vaikutti osaksi vastustajain suurilukuisuus, sillä kieltämättä oli ylivoima heidän puolellaan, mutta myös se seikka, että Niilo herran miehet aikoivat sillä tavoin vetää huomion herrastaan omaan itseensä ja siten helpottaa hänen läpitunkeutumistaan. Mutta vasten odotusta hyökkäsikin toinen puoli joukosta heti Niilo herran kimppuun, sillä välin kun toiset antoivat kyllä tekemistä hänen kolmelle miehelleen, niin urhoollisesti kuin nämät taistelivatkin päästäkseen taas herransa kanssa yhteyteen.
Tämän henki riippui hiuskarvasta. Pelastus voi kyllä tulla, jos hän vain voi kestää nuutuneilla voimillaan siksi kun miehensä joutuivat apuun. Sillä ajan pitkään oli vihollisten mahdoton vastustaa miesten rajuja, epätoivon synnyttämiä iskuja. Mutta ennenkuin se oli tapahtunut, voi Niilo herraa kohtalon olla jo ratkaistu. Hurja vimma valtasi sitä ajatellessa Brodden mielen ja hän suuntasi lähimpään vastustajaansa sellaisen iskun, että tämä heti tunnottomana putosi satulasta.
Silloin liehahti valkoinen mantteli hänen ohitsensa ja nousevan päivän valossa välkähti miekka sen joukon seljän takana, joka Niilo herraa ympäröi. Ja samassa kajahti ääni, joka kuului yli miekan melskeen ja valitushuutojen:
"Kurjat konnat, kuinka uskallatte kantaa rehellisen ritarin värejä!…
Antakaa tilaa ja sallikaa taistelun tulla tasaväkiseksi!"
Voimakas sysäys heitti samassa lähimmän ratsumiehen satulasta ja pudonneen ruumiin ylitse syöksyi vihreä ritari piiriin. Ja nyt muuttui leikki heti. Molemmat ritarit asettuivat selkä selkää vasten ja siellä täällä kaatui jo hevonen vetäen ratsastajan mukanaan.
"Lempo vieköön, ellen sinua lopultakin saavuta!" kuului silloin kähisevä ääni alhaalta maasta.