Voitto Harakerin kirkon luona oli pääasiassa rahvaan ja herra Steen Sturen ansio ja piispa tiesi aivan hyvin, että myöskin Steen Sture kannatti rahvaan mielipiteitä. Siksi olikin hän nyt koittanut käyttää tämän poissaoloa hyväkseen saavuttaakseen tarkoituksensa. Ja vaikkei hän aluksi voinutkaan hillitä kiivastustaan, kuunnellessaan tuon rehellisen ukon puhetta, huomasi hän kuitenkin heti, että yritys nyt oli epäonnistunut, mutta että se siltä taas sopivassa tilaisuudessa oli uudistettava. Tämä yhdessä sen vaikutuksen kanssa, jonka tuo hopeahapsinen vanhus teki hänen avonaiseen mieleensä, sai hänen hillitsemään itsensä ja liian rajusti kuohuvan veren tyyntymään.
Kun piispa siten ajatuksiinsa vaipuneena astui takaisin paikalleen pöydän viereen ja talonpojat näyttivät neuvottelevan keskenään, tuli äkisti sisään piispan palvelija ja sanoi:
"Herra Niilo Sture on saapunut tänne luostariin kuoleva ritari mukanaan!"
Piispa hätkähti, niinkuin olisi yhtäkkiä yli pääsemätön muuri kohonnut hänen eteensä ja estänyt häntä pääsemästä edemmäksi.
"Niilo Sture!" huudahti hän ja näytti tahtovan lävistää palvelijan suurilla silmillään.
Toiset herrat kalpenivat ja heidän otsansa vetäytyivät uhkaaviin kureisiin. Herra Iivari Gren tointui ensimäisenä hämmästyksestään. Hän riensi piispan luo ja kehotti häntä heti lopettamaan kokouksen ja antamaan talonpoikain mennä matkoihinsa sekä vielä varovaisuuden vuoksi sulkemaan ovet, ettei Niilo herra vain pääsisi sisään ja saattaisi kaikkia turmioon.
Mutta niinkuin vuoritilallisen tyyni olento äsken oli hillinnyt kuohuvat laineet Katillo piispan rinnassa, niin sai nyt tämä ritarin kuiskaus ja kavala neuvo päinvastoin kuin mitä sillä tarkoitettiin, kunniantunnon hereille hänen rinnassaan. Hän, Katillo piispa, mietti kyllä ennenkuin toimi, mutta kun päätös oli tehtävä heti, silloin seurasi hän sydämensä ääntä ja se hänellä oli todellisen ritarin.
"Sano Niilo herralle", lausui hän palvelijalle, "että me olemme koossa täällä ja että hän on tervetullut seuraamme."
Palvelija meni. Ja salissa syntyi kolkko hiljaisuus. Piispa seisoi kädet seljän takana ja katseli vanhaa, puista ristiinnaulitun kuvaa, joka riippui seinällä. Ritarit, jotka seisoivat hänen vasemmalla puolellaan, muistuttivat synkkää, uhkaavaa pilveä. Niin, ukkospilvi kieppui vuorenseinämällä, mutta alhaalla laaksossa loisti aurinko. Ja se aurinko, se kuvasteli niissä katseissa, joilla talonpojat tähystelivät milloin piispaa milloin taas ovea.
Silloin kuului askelten ääniä ulkopuolelta, ovi avattiin ja palvelija ilmoitti herra Niilo Sturen.