Kaniikki astui sivuun ja eräs piispan palvelijoista riensi avaamaan ovea talonpojille. Pentti ukko kahden muun vuoritilallisen ja parin Moran miehen seuraamana astui sisään. He kulkivat suoraan pöydän luo, jonka takana piispa istui, välittämättä ollenkaan noista ylhäisistä herroista, jotka olkapäitään kohautellen katselivat näitä vakavan ja juhlallisen näköisiä sekä sielun että ruumiin puolesta vielä voimakkaita miehiä.
"Sinä vaadit meitä kirjoittamaan sen kirjeen alle, joka lähetetään Kristian kuninkaalle", alkoi Pentti suoraan asiaan mennen, "ja siinä pitäisi meidän ilmottaa hänelle, että me tahdomme arkkipiispamme takaisin. Mutta sitä me emme tahdo…"
"Ukko, ajattele, mitä sanot, ja kelle nyt puhut!" keskeytti hänet vihastuneen näköisenä herra Krister Pentinpoika astuen jo askeleen pöytää kohti.
Vuoritilallinen katseli ensin vähän kummastellen ritaria, mutta nakkasi sitten niskaansa ja jatkoi hymy huulilla:
"Paljoa ennemmin, kuin sinä vielä olit syntynytkään, voin minä jo sekä ajatella että puhua. Ja mikäli tunnen, on se Linköpingin Katillo piispa, joka istuu tuolla tuolissa, ja silloin mahdan myös aivan hyvin tietää, kelle puhun… Niin, siihen kirjeeseen", lisäsi hän piispaan kääntyen, "siihen emme me pane nimeämme. Se on yksi asia, jonka me tahdomme sinulle ilmoittaa, — toinen on, että Kaarlo kuningas on heti palautettava takaisin valtakuntaansa. Sen asian tähden olemme me matkaan lähteneet ja tahtomme ajamme me nyt perille, huolimatta siitä, haluatteko te sitä, hyvät herrat, eli ei! Sillä kuningaskunta on Ruotsin valtakunta ollut ikimuistoisista ajoista, eikä mikään papintila!"
Viimeinen sana leikkasi pahasti pikavihaisen piispan mieltä. Hehkuvan punaisena hypähti hän ylös ja asettui ukon eteen, katsoen häntä silmiin ja laskien raskaan kätensä tämän olkapäälle.
"Papintilako, sanot? — Niin kirotkoon minut vaikka itse Jumala, jos ainakaan teidän tähtenne valaani rikon… Mistä ovat nuo suuret sananne kotoisin, vai näittekö käteni vapisevan, kun heilutin miekkaani kuumimmassa sotamelskeessä? Yhtä vähän kuin minä ajattelin silloin henkeäni, yhtä paljon pitäisi teidän nyt ajatella meidän kaikkien kunniaamme! Ja se on niinkuin sammunut hiilos liedessä, niin kauan kuin arvoisa arkkipiispamme saa kitua vankina Köpenhaminassa."
"Hm!" vastasi ukko aivan tyynenä, antamatta piispan sanojen hämmentää itseänsä, "hyvinhän sinä taistelit, mutta ei luullakseni meidänkään kätemme vapissut, emmekä mekään vertamme ja henkeämme säästäneet. Siinä suhteessa emme me siis ole toistamme huonompia, Katillo piispa! Kirjeeseen emme me pane nimeämme, se on luja päätöksemme. Mutta sinun itsesi ja näitten muitten herrojen tulee laittaa niin, että Kaarlo kuningas pääsee takaisin valtaansa… Muussa tapauksessa ette ole rehellisiä Ruotsin miehiä! Ja yhtä varmaan saat myöskin uskoa, Katillo piispa, ettemme me hievahda paikaltamme, ennenkun se asia on selvä, että Kaarlo kuningas saa palata takaisin valtakuntaansa!"
Piispa vei ujostelemattoman ukon olkapäältä kätensä takaisin ja kummallista kyllä, äskeinen viha ja kiivastus hävisi vanhuksen puhuessa vähitellen hänen kasvoiltaan. Vuoritilallisen rehellinen, suora puhetapa, tyyneys ja koko ryhti, kaikki se sai piispan puolelleen, vaikka hän ei voinutkaan hyväksyä sitä asiaa, jonka puolesta tämä puhui. Mutta aivan toiseen suuntaan kävivät muitten herrain ajatukset. He olivat käyttäneet tätä rahvasta välikappaleena ja nähneet, mihin se kelpasi. Ja kuitenkaan eivät he siltä voineet kohoutua herrasmiehen tavallista näkökantaa ylemmäksi. He eivät tahtoneet antaa kansantahdolle mitään merkitystä, ei mitään arvoa. Vieläpä katkeroitti heitä sekin, että piispa salli vuoritilallisen käyttää sellaista puhetapaa.
Kiivas Krister Pentinpoika astui jo esiin muistuttaakseen vuoritilallista hänen sopimattomasta käytöksestään, mutta piispa pidätti hänet. Hän näet huomasi paremmin kuin muut, miten välttämätön rahvaan kannatus oli heille. Ja hän mietti siinä jo keinoja, kuinka paraiten saisi rahvaan puolelleen, ilman että hänen siltä tarvitsisi sille antaa mitään varmaa lupausta karkotetun kuninkaan suhteen.