"'Olette rehellinen ja nuhteeton ritari, Jost' … niin kuuluivat sananne … 'ja olen huomannut, että olette ystävänä luotettava ja uskollinen. Siksi saatte myös puolestanne luottaa minuun, kun avun tarpeessa olette…!' Kiitin teitä nöyrästi ja vastasin, että ehkä tulenkin sitä vielä tarvitsemaan. Sillä ken totuutta harrastamalla voittaa kuninkaansa suosion, hänellä on paljon vihamiehiä ja kadehtijoita, jotka väärillä syytöksillä yrittävät häntä turmioon saattaa…"
"Ja mitä tällä kaikella tarkoitatte, Jost", kysyi kuningas, "muistan sen kaiken vallan hyvin … mutta mitä varten juuri nyt otatte tämän asian puheeksi?"
"Olen tullut ajatelleeksi sitäkin, herra kuningas", kuiskasi Jost ja äänestä voi päättää, että hän istui siinä silmät maahan luotuina, "niin, olen tullut sitäkin ajatelleeksi, että se tuska, jota kuninkaani saa tuntea, nähdessään nyt kavaluuden koko alastomuudessaan, että se tuska on avaava hänen korvansa kuuntelemaan kadehtijaini kuiskauksia. Siksi herra kuningas, olen juuri nyt tahtonut muistuttaa teitä lupauksestanne, varsinkin kun samalla on kysymyksessä asia, joka koskee minua itseä mitä lähimmin."
"Puhukaa arastelematta vain, Jost, ja luottakaa minuun!" kehotti taas kuningas.
"Se koskee rakkauttani, kuningas Kaarlo", virkkoi teeskentelijä liikutetulla äänellä, "se koskee ainoaa onneani elämässä, lähinnä teidän armonne suosiota."
"Rakkauttanne, ritari … kuinka se on ymmärrettävä?"
"Tiedättehän te, että neiti Iliana Tott on saanut sydämeni…"
"Iliana Tott!" toisti kuningas.
"Niin, herrani … neiti Iliana, enkä luullakseni olisi niin ilman toiveitakaan, jos vain…"
"Hauskaa kuulla, ritari", keskeytti kuningas, "mutta sittenkään en käsitä mitä yhteyttä tällä asialla voi olla kavaltajain kanssa."