"En koskaan ole mielestäni jättänyt siinä suhteessa tekemättä, mitä tehdä olen voinut. Päinvastoin olen aina ollut sitä mieltä, että kuta suurempi vaara on, sitä tarmokkaammin on miehen esiinnyttävä…"
"Kuitenkin mahtanette myöntää, Niilo herra", keskeytti Maunu vähän tulistuen, "että, kun kärsityn väkivallan ja vääryyden synnyttämä viha rinnassa myllertää, että silloin mieskin lyö rivakammin kuin muulloin… Tiedän, mitä olette saanut kärsiä ja, jos vähänkin heimolaistenne verta suonissanne virtaa, tiedän myöskin, ettette sellaista häväistystä kostamatta jätä… Vai mitä arvelette asiasta itse, Niilo Bonpoika?"
"Hm!" lausui Niilo synkästi ympärilleen katsellen, "näytätte kokonaan unhottavan, Maunu herra, mitä varten tänne olemme tulleet… Jättäkää te minun omat asiani itse hoidettavakseni!"
"Ettehän vain ajattele jättää häväistystä kostamatta! Ritarivalallani vakuutan, etten silloin voi täydellä luottamuksella teidän kanssanne keskustella, Niilo Bonpoika!"
"No voinhan sanoa teille, etten kostamatta jätä", puhkesi Niilo puhumaan.
"Sellaista vastausta odotinkin teiltä. Ja vaikka olenkin saanut teistä paremmat ajatukset senjälkeen kun kruunu siirtyi Kaarlo Knuutinpojan päähän, niin en kuitenkaan ole ennen luottanut teihin niin lujasti kun nyt tuon ainoan sanan sanottuanne… Toistakaapa se vielä kerta, Niilo Bonpoika, sanokaa, onko korvani todellakin kuulleet oikein. Sanoihinne luottaen voin silloin toimenikin paremmin suunnitella… Tahdotteko siis kostaa Kaarlo kuninkaalle?"
"Tahdon, kostaa tahdon!" toisti Niilo. Hänen rintansa kohoili tuskallisesti ja hän ikäänkuin työnsi sanat suustaan. Näytti siltä kuin olisi jo tuo vaatimus häntä kovasti liikuttanut. Tuntui, kuin olisi hän ollut pakotettu niin sanomaan, että hänellä oli siihen hyvät syynsä. Nähtävästi tahtoikin hän varmentaa sillä sitä luottamusta, jonka Maunu ritari ilmoitti häneen jo saaneensa.
"Sitten en tahdokaan salata, mitä tekeillä on…"
Jäykkänä istui kuningas paikallaan. Ainoastaan yhteenpuristuneet huulet ja säkenöivät silmät kertoivat siitä hyytävästä kylmyydestä, joka hänen sielussaan oli vallalle päässyt. Ehkä tunsikin hän nyt selvemmin kuin koskaan ennen, miten kallisarvoinen ja rakas se hänelle oli, jonka oli menettänyt. Hauta oli avoinna, nyt sulki kylmä kivi sen ja talvi heitteli sitten paksulta lunta siihen hautakivelle. Mutta siellä lumen alla, siellä oli kiveen hakattuna Niilo Bonpojan nimi.
"Nyt sitten haluaisin kuulla, mitä teillä on minulle sanottavaa", virkkoi Niilo, kun Maunu pysähtyi keskellä puhettaan miettimään.