"Me jäämme tänne vielä huomiseksi."
"Jäämme tänne?" huudahti Brodde kovasti hämmästyneenä.
"Niin, me jäämme!" oli Niilo Bonpojan vastaus.
VII.
Valonsäde.
Tieto kuninkaan tulosta varmistui. Seuraavan päivän kuluessa tuli asemiesjoukko toisensa perään. Myös yksi ja toinen kuninkaan ritareistakin saapui jo kaupunkiin. Kuningas itse oli tuleva vasta jälkeen puolisen. Brodde alkoi tulla levottomaksi. Hän pelkäsi, että uusi yhtymys kuninkaan kanssa veisi viimeisetkin toiveet vanhan, hyvän suhteen uudistumisesta kuninkaan ja hänen herransa välillä. Siksi tahtoi Brodde mitä pikimmin jättää Vadstenan ja kävi hän jo kaksikin kertaa kysymässä herraltaan, eikö tämä jo ollut muuttanut mielipidettään.
Mutta päätöstään ei Niilo ollut muuttanut, vaikka synkät kasvonsa selvään ilmaisivatkin kuinka levottomuus myllerti hänen sielussaan. Brodden levottomuus kasvoi samassa määrässä kuin herransakin. Ja kekseliäässä päässään mietti hän jo keinoa, miten saisi Niilon, vaikka vasten hänen tahtoaankin, kaupungista lähtemään. Kuka voi siis kuvailla hänen hämmästystään, kun hän näki herransa yhtäkkiä ottavan ritarikappansa, heittävän sen hartioilleen ja menevän ulos. Brodde seurasi häntä ja hänen hämmästyksensä kohosi yhä, kun näki hänen suuntaavan askeleensa kuningattaren asuntoon.
Tämän asunnon eteläpuolella levisi aidattu ala, jossa kasvoi tuuheita puita. Näiden väliin oli erinomaisella taidolla istutettu kukkasia sinne tänne. Aidattu ala ulottui aina Vetterin rannalle asti. Tämä levitteli siellä vesiään korkeiden lehtiholvien takana ja kimalteli niinkuin hopeapeili vihreitten puitten välistä. Niilo kulki itäpuolista käytävää ja kun portti oli auki täällä, meni hän sisään puistoon ja katosi ennen pitkää sen tuuheitten puitten keskelle.
Pian senjälkeen seisoi hän jo Kaarina kuningattaren edessä.
Hämmästyneenä jäi Niilo paikalleen, sittenkun oli ensin tervehtinyt kuningatartaan ja kun lähemmin ehti siinä tarkastella hänen ihmeen kauniita kasvojaan. Niiden paljas hymy oli saanut miehen sydänsurunsa unhottamaan. Mutta nyt oli poski niin kalvas niinkuin liljan kuihtumisajallaan. Hervottomana vallan lepäsi kaunis pää tyynyjen keskellä, joihin kuningatar oli hautautuneena. Ja suuret silmät, itse hymykin hänen huulillaan, ne kuvastelivat vain tuskaa, sanomatonta tuskaa. Kuningattaren vuoteen vieressä seisoi hänen veljensä, ritari Kustaa Kaarlonpoika ja hänen rehellisissä kasvoissaan, niissäkin ikäänkuin kuvastui sama tuska.