Niilon astuessa sisään piti kuningatar veljensä kättä omassaan ja ojensi nyt toisen kätensä Niilolle.
"Kuningatar, kuningatar!" sammalsi Niilo voimatta salata liikutustaan.
Mutta kuningatar viittaili vain kädellään ja hymyili niin herttaisesti.
Eikä Niilo voinut pidättää kyyneleitään.
"Tervetullut, tuhannesti tervetullut olette!" sanoi hän. "Olen niin kauan odottanut teitä… Missä olette ollut näinä kahtena vuotena, Niilo Bonpoika?"
"Herrani ja kuninkaani asioilla!" lausui Niilo.
"Kuinka hyvä, että saavuitte kotiin nyt kun olen elossa vielä! Kuinka hyvä, että satuitte tätä tietä kulkemaan. Sillä kukapa tietää olisitteko itsestänne tullut kuningatartanne tapaamaan."
"Voin sanoa vain, niinkuin laulussa lauletaan", vastasi Niilo, "kuningattaren luo kuinka menisin, kun puetettu on hän vain hurstihin?"
"Mutta sitä ei teidän olisi pitänyt sanoa, Niilo Bonpoika… Sillä luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte sanoillanne?"
Kysyvästi katseli Niilo kuningatarta, mutta tämä jatkoi ääni sisällisestä liikutuksesta väristen:
"Te tarkoitatte herraani, kuningastani ja mitä hän teille Arbogassa sanoi!"