Kuningattaren veli astui nyt kuninkaan luo ja asetti kätensä hänen käsivarrelleen, mutta rajusti työnsi kuningas hänen luotaan ja huusi silmät salamoiden Niilolle:
"Pois … pois näkyvistäni! Inhottavampaa miestä, kuin se, joka ystävällisten kasvojen taa kätkee vihamiehen, kavaltajan olennon, ei maa ole synnyttänyt ja sinä olet minusta vielä inhottavampi, Niilo Bonpoika…! Sinulla oli minun luottamukseni ja sinä olit minulle rakas…"
Tuntui, kuin olisi hellempi tunne saanut valtaa kuninkaan sydämessä, kuin olisi se tahtonut saada äänensä kuultaviin. Mutta silmänräpäyksessä kuoli se taas pois, niinkuin myös myrskyn tempaama kukka loistaa hetkisen kuohujen keskeltä, mutta katoaa heti taas aaltoihin. Niiloon teki kuitenkin tämä ohimenevä värähdys kuninkaan puheessa vaikutuksen, jota ei viha eivätkä ankarat sanat olisi aikaan saaneet. Niissä muutamissa sanoissa ilmeni ikäänkuin vivahdus kuningattaren rukousta ja se antoi hänelle malttinsa jälleen.
Hän meni kuninkaan luo ja tarttui tämän käteen.
"Kuulkaa minua, kuningas!" sanoi hän ja taivutti toisen polvensa. "Mitä olette minusta nyt sanonut, on pirullisten vehkeitten aikaansaamaa, niitten, joita on kudottu ja yhä kudotaan teidän ympärillänne. Ja ne vievät teidät lopulta perikatoon, sittenkun te ensin olette tullut uskotuistanne erotetuksi."
Kuningas seisoi siinä hetkisen liikkumatta, niinkuin olisi käärme kietoutunut hänen jalkoihinsa ja tarttunut kiinni hänen käteensä. Inhon ilme koko olennossaan työnsi hän ritarin käden luotaan.
"Pois, pois näkyvistäni!" huudahti hän, "ei hetkeäkään enää täällä. Ja kiitä minun lempeyttäni ja kuningattareni esirukousta, etten tässä silmänräpäyksessä anna vangita sinua ja hirttää ensimäiseen puuhun…! Pois, pois, äläkä saastuta ilmaa täällä hengelläsi!"
Kuningas unhotti itsensä siihen määrin, että laski kätensä miekan kahvaan. Hänen silmänsä kiiluivat hurjaa tulta ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Hänen lankonsa Kustaa riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä viitaten samalla Niilolle, että poistuisi. Ja Niilo poistui. Hän huomasi näet, että pieninkin viivytys voi vain kiihdyttää kuninkaan vihan niin, että sitä olisi mahdoton enää estää puhkeemasta. Ja verta olisi silloin vuotanut, päinvastoin mitä kuningatar oli toivomuksellaan tarkottanut. Siksi poistui hän ja kuningas jäi yksin lankonsa ja kuningattarensa kanssa.
Mutta kokonkyyristyneenä makasi kuningatar tyynyjensä keskellä. Ja kasvonsa olivat vaaleammat kuin se vaalea kangas, jolla ne lepäsivät. Kuningas kiiruhti hänen luokseen, heittäytyi polvilleen hänen vuoteensa viereen ja tarttui hänen käteensä. Mutta kuningatar ei hengittänyt enää. Tuntui, kuin olisi tuo kaunis henki paennut sitä kamalaa näkyä, jonka äsken oli nähnyt. — — —
* * * * *