Raskain askelin kulki Niilo ulos kuninkaan kartanosta. Hänestä tuntui, kun olisi kohtalo tahtonut hänet pala palalta musertaa, rouhia. Ja tuska oli sitä kamalampi, kun ei hän voinut saada hyvitystä muuten, kuin tarttumalla aseisiin omaa kuningastaan vastaan. Mutta sitä ajatusta taas vastusti hänen omatuntonsa. Se olisi ollut samaa, kuin suoraa päätä heittäytyä kurjuuden syvimpään kuiluun. Kääntyessään nyt inholla pois tästä tuumasta, joka oli ainoa keino saadakseen kunniansa puhdistetuksi, näki hän jo edessään ilkkuvan maailman leimaamassa häntä rikolliseksi ja pelkuriksi raukaksi.
Pelkuri, raukka! — kuiskasi ääni hänen rinnassaan. Se sai hänet vapisemaan, sai veren hurjasti suonissa pulppuamaan ja hän tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin olisi peljännyt sen halkeevan. Olla ritarivalalleen uskollinen, siitä esti häntä kuningas. Pitää ritarimainettansa yllä niinkuin maailma sitä silloin vaati, siitä esti häntä omatuntonsa. Ja näiden molempain välillä harhaili nyt hänen ajatuksensa, pääsemättä selville, voimatta lopulta tuskin enää ajatella, päättää. Vasemmalla rapuista kasvoi korkea, tuuhea lehmus. Sen turvissa ihmissilmän häntä näkemättä, niinkuin hän uskoi, kulki hän edemmä ja edemmä, kunnes saapui varjoisaan, viileään lehtoon järven rannalla.
Täällä voi hän vihdoinkin huoahtaa, antautua kokonaan surunsa valtaan. Luostarikirkosta kuului iltamessun juhlallinen hyminä. Se kuiskasi hänen korvaansa rauhaa taistelujen keskellä. Aluksi ei hän sitä kuullut. Hän pysähtyi, nojautui puun runkoa vasten ja painoi päänsä siihen. Mutta veren raju kulku asettui. Hurjasti kuohuva rinta tyyntyi viileän ilman vaikutuksesta. Ja kaunis luostarilaulu saapui nyt niin rauhoittavana hänen korviinsa. Jota kauemmin hän kuunteli sitä, sitä tyyneemmäksi tuli laineitten kuohu hänen povessaan. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Ja harvoin on ritari palavammalla hartaudella Herransa puoleen kääntynyt, kuin nyt tuossa syrjäisessä lehdossa Vetterin rannalla.
Silloin kuiskasi vapiseva ääni ritarin vierellä hänen nimensä ja keveä käsi laskeutui hänen päänsä päälle.
Niilo sitä tuskin huomasi. Hänestä tuntui vain, niinkuin olisi kaunis temppelilaulu sulautunut yhdeksi eläväksi olennoksi, kirkassiipiseksi enkeliksi, joka toi hänelle taivaasta tiedon, että rukouksensa oli kuultu. Mutta silloin kuuli hän vielä kerran nimeänsä kuiskattavan. Hän katsahti ylös. Ja huomattuaan kuka enkeli oli, hypähti hän ylös ja aikoi rientää pois. Hänen edessään seisoi siinä ihmeen kaunis neitonen, suruisena ja tuskallisena, mutta samalla lempeänä, täynnä lämpöä ja suloa. Toisessa tilassa Niilo ehkä olisikin pysynyt ajatuksessaan, kauniissa luulossaan, jonka rukoillessaan oli mieleensä saanut, että se oli enkeli, jonka Jumala oli hänen sivulleen lähettänyt. Neito oli Briita Kaarlontytär.
Hän tarttui pakenevan ritarin käteen ja pakotti tämän pysähtymään.
"Mitä tahdotte minusta, jalo neiti?" kysyi Niilo, irroittaen hiljaa kätensä hänen kädestään.
"Kuiskata toivoa ja rohkeutta sydämeenne?" virkkoi neitonen ja katseli ritaria syvä, lämmin ilme silmissään. Ja ritarikin tunsi niin ihmeellisen vetovoiman itsessään. Turhaan koki hän kutsua avukseen muinaisia tapahtumia, jotka heidät olivat toisistaan erottaneet.
"Ennenkuin puhutte enempää, Briita neiti", lausui hän, "niin olen pakotettu sanomaan, että se nykyään teille on enemmän kuin rikos puhella minun kanssani."
"Siksi juuri tulenkin…! Olen kuullut kaikki, mitä sokaistu sukulaiseni on sanonut, mutta minä en usko sanaakaan siitä… Sydämeni sanoo minulle, mitä se aina on sanonut, että te … että te, Niilo herra, kannatte ritarikilpeänne kunnialla."