Tämä muutti nyt kokonaan Tordin tuumat.
Heti keskeyttivät he matkansa ja Tord riensi yötä päivää Tukholmaan.
IX.
Arkkipiispa Tuve.
Kaarina kuningatar kuoli ja Kaarlo suli kyyneliin hänen ruumisvuoteensa ääressä. Pienet lapset, ne itkivät niinkuin näkivät isänkin tekevän, paitsi vanhin, Magdaleena, joka jo paremmin käsitti, mitä oli menettänyt. Tämä tapahtui 7 päivänä syyskuuta vuonna 1450. Kuningattaren ruumis asetettiin ensin Mustainveljesten luostariin, mutta vietiin sitten talvella Vadstenaan, jonne kuningas oli antanut rakennuttaa komean kuorin muistokivineen. Tänne lahjotti hän myös kallisarvoisen niin kutsutun ciborion eli kauniisti koristellun rippileipäin säilytyskaapin. Väitettiin, ettei sen vertaista löytynyt toista Ruotsissa.
Mutta kuinka katkerasti kuningas surikin niin oli ja pysyi kuningatar poissa. Ja niin alkoi uusi ajanjakso kuninkaan elämässä. Tähän asti oli hän purjehtinut myötätuuleen. Vieläkin kulkee hän eteenpäin, mutta tuuli on nyt vastainen.
Ensin kääntyi hän kavaltajia vastaan, joiden vehkeet oli Arbogassa selville saanut. Mutta huomio, jonka Harmaaveljesten luostarissa teki, sai hänet taas vihollisten kanssa sovintoon taipuvaiseksi. Tämä tapahtuikin sitten Tukholman kokouksessa vähän jälkeen kuningattaren kuoleman. Arkkipiispa ja Strengnäsin Sigge piispa saivat taas lääninsä takaisin. Maunu Gren oli paennut maasta ja tuomittiin nyt omista ja vaimonsa varoista korvaamaan sen, mitä oli kruunun varoista tuhlannut, koska ei ollut saapunutkaan, niinkuin oli kuninkaalle luvannut, Söderköpingiin tiliä tekemään.
Tanskaan ja Kristian kuninkaaseen nähden tuli väli aina vain kireämmäksi. Avaskärissä oli kyllä ollut kokous, mutta mitään tuloksia ei se tuottanut. Kaarlo kuningas jätti Kalmarin vetäytyen Moratorppaan ja siitä saivat tanskalaiset aiheen keskeyttää kokouksen. Kaarlo oli ryhtynyt suojeluskeinoihinsa, mutta vahinkoa ne hänelle nyt vain tuottivat. Hyökkäys Kristian kuninkaan puolelta, josta Maunu Gren oli puhunut, jäi tekemättä. Kristian itse vain pakeni, kuullessaan, että Ruotsin kuningas laivastoa varusteli. Sen sijaan uhkasi vaara Kaarlo kuningasta kokonaan toiselta suunnalta. Se viivähti kuitenkin hetkisen, eikä saanutkaan enää sitten sitä voimaa, joka sillä epäilemättä olisi ollut, jos olisi tullut silloin, kun Kaarlon huomio vielä oli aivan toiseen suuntaan kääntyneenä.
Kuningas kulki Kalmarista Vadstenaan ja täällä sai hän tietää, että vihollinen oli hyökännyt Norjan puolelta rajan ylitse ja hävitteli paraikaa Vermlannissa. Heti senjälkeen ilmestyi myös Maunu Gren laivastoineen Itämerelle ja laski väkensä maihin Kolmärdenin juurelle, samalla kun Olavi Akselinpoika teki Gotlannista päin maallenousun Stäkeholman luona hävittäen ja raastaen pitkin Tunan lääniä.
Kaikki siis osotti, että Kaarlon täytyi, jos tahtoi kruununsa edelleenkin pitää, puolustaa sitä ase kädessä. Niin päätettiinkin sitten Tukholman kokouksessa 6 päivänä tammikuuta 1452 kuninkaan kehotuksesta tarttua aseisiin petollista Kristian kuningasta vastaan. Sana kulki yli valtakunnan ja niin kernaasti toteltiin kuninkaan käskyä, että ennen pitkää oli 50,000 miestä eri tahoilta rajaa kohti kulkemassa, jossa Markaryd Lounais-Smålannissa oli määrätty kaikille yhtymäpaikaksi.