Kun kuningas saapui Markarydiin ja ratsasti noiden lukemattomien laumojen ohitse, täytti hänen rintansa uljuus ja voitonriemu. Ja hänen silmänsä säteilivät pelkkää iloa, kun otti vastaan ne uskollisuuden osotukset, joita sekä talonpoikaisjoukkojen että järjestetyn sotaväen puolelta osakseen sai. Kaikki osastot eivät olleet edes vielä saapuneet, mutta kuningas päätti siitä huolimatta marssia rajan yli, koska sellainen väenpaljous, jos se olisi omaan maahan sijoitettu, olisi ennen pitkää saattanut sen tuhon omaksi.
Lähetettyään ensin vanhan tavan mukaan sodanjulistusilmoituksen Kristian kuninkaalle, marssi hän rajan ylitse Fagerhultin pitäjääseen ja kääntyi sitten sieltä lounaiseen päin Herrevadin luostaria kohden. Sinne oli hän päättänyt ottaa pääkortteerinsa, ja siellä aikoi hän myös odottaa matkalla olevain joukkojen saapumista.
Mutta pienen maakirkon tornissa istui Tuve arkkipiispa lämpöiseen turkkiin kietoutuneena ja katseli kun Ruotsin sotajoukko samosi eteenpäin pitkin talvista tietä. Oli silloin jäikeenpuolenpäivä helmikuussa ja omituisesti kimalteli helmikuun aurinko tuhansia haarniskoita ja keihäänteriä vasten. Sekava häly, jonka eri joukoista kajahtelevat laulut aikaansaivat, sorisi niin ilkeästi arkkipiispan korvissa, samalla kun jääkenttä vapisi ja roskui hevosten ja miesten jalkojen alla. Arkkipiispan sivulla seisoi ritari kypärinsilmikko suljettuna ja tämä kuvaili hänelle eri osastot aina sitä mukaa kuin ohitse kulkivat. Ensin samosi siinä suuri joukko, suksilla hiihtäen, oma lippu mukanaan.
"Se on hiihtomiesten lippu!" sanoi ritari. "Ne miehet, ollen keveästi varustettuja, kulkevat nopeammin kuin virkuin hevonen."
Hetkinen senjälkeen alkoi kuulua kumeaa ääntä, niinkuin suuri ratsuparvi olisi jäälle laskeutunut. Pian alkoikin kypärintöyhdöt ja haarniskat kimallella auringon valossa keveän usvan keskeltä, jonka päristelevät hevoset aikaansaivat, mutta jonka taas heti vieno tuulenhenki puhalsi pois. Osaston etunenässä ratsasti komea, kookas ritari vierellään lippu, johon oli kuvattuna Pyhä Yrjänä hevosen seljässä ja täysissä varuksissa.
"Siinä on ratsumiesten lippu!" selitti mies. Ja ihmetellen katseli arkkipiispa tuota uljasta joukkoa rivi riviltä, kunnes väsyi niitä lukemaan.
Tuskin oli tämä osasto vielä kadonnut, kun jo pyökkimetsän takaa, joka vasemmalla näköalaa rajoitti, tuli esiin uusi joukko, Se oli joutsimiesten lippu, jota lippua koristi Ruotsin ja Norjan suojeluspyhimysten, Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin kuvat. Kaikkia näitä kolmea lippua ympäröi vielä erityinen suojelusjoukko.
"Mutta mikä osasto se tuolta vielä tulee?" huudahti arkkipiispa nojautuen eteenpäin paremmin nähdäkseen.
Alas jäälle oli taas ilmestynyt pieni joukkue. Sen etunenässä ratsasti muhkea herra valkoisen hevosen seljässä. Ja satula ja hevosen suitset loistivat hänellä vain paljasta kultaa. Samaten olivat haarniskatkin näillä kallisarvoisemmat ja ratsut kauniimmat, kuin edellisillä osastoilla.
"Siinä ratsastaa Kaarlo kuningas kahdensadan hovimiehensä kanssa!" lausui ritari värähtelevällä äänellä, ikäänkuin ei hän enää olisi voinut pidättää liikutustaan kuninkaan ilmaantuessa kentälle.