Siihen loppui heidän keskustelunsa, ja Niilo lähetti Hollingerin Harmaaveljesluostariin noutamaan kuninkaan kanslerilta noita kallisarvoisia muistiinpanoja. Hänen poissa ollessaan tulivat Brodde ja Erkki, joille Niilo ilmoitti päättäneensä lähteä huomisiin Penningebyhyn. Miehet tiesivät kertoa yhtä ja toista linnasta, erittäinkin niistä uhkeista pidoista, jotka Ture herra oli valmistanut arkkipiispalle.
"Ja teidän tarvitsee nyt tuskin pelätä mitään vainoa arkkipiispan puolelta, herra Niilo", sanoi Brodde sitten, "siitä päättäen mitä kuulin seisoessani muiden herraspalvelijain joukossa."
"Hauskaa kuulla", vastasi Niilo, "samaa voin tuskin sanoa omasta puolestani hänen suhteensa."
"Sen kertoi eräs arkkipiispan asepojista", jatkoi Brodde, "hän tuli kotvaseksi seisomaan aivan lähelle minua, ja silloin tuli hänen luokseen toinen poika, joka kertoi nauraen, että David-herra ja arkkipiispa olivat puhelleet teistä. David-herra oli varoittanut arkkipiispaa kehottaen häntä ottamaan teidät pian huostaansa… Toinen pojista kysyi silloin, mitä siinä oli nauramista, niin poika kertoi vielä arkkipiispan sanoneen nauraen veljelleen: 'turvetta, jonka yli voimme astua, emme huoli tieltä raivata!'"
"Hm… sattuu kuitenkin väliin käymään", lausui Niilo, "kuten vanha sananlasku sanoo, että nimittäin suuretkin vaunut kaatuvat, jos tielle sattuu turve, jonka alla on multaa. Kukapa tietää kuinka siinä oikeastaan käypi, kun mahtava Jöns-arkkipiispa ja minä kohtaamme toisemme?"
"Sitäpaitsi on minulla täällä eräs kapine, oli arkkipiispa vielä lausunut veljelleen kaulaansa viitaten, joka takaa menestyksen."
Niilo katsahti ylös, ikäänkuin aivan uusi ajatus olisi hänen mieleensä juolahtanut: mutta samassa hän taasen laski katseensa, ikäänkuin pitäen ajatusta mahdottomana, ja hieno hymy ilmestyi hänen huulilleen.
"Ja pitopöydässä oli hän aivan sen näköinen", jatkoi Brodde, "kuin hän olisi nyt kuningas Ruotsin maassa ja pöydässä olevat iloiset herrat puhuivat valtakunnan linnoista ja lääneistään kuin yksityisomaisuudestaan ikään. Jumala paratkoon, herra Niilo, minä pelkään nyt, että viimeinen villitys tulee ensimmäistä pahemmaksi; siitä panen henkeni pantiksi, että jos viheriä ritari nyt eläisi, niin hän olisi ensimmäinen mies vääntämään vallan arkkipiispan kädestä… Saatte nähdä, Niilo-herra, että tästä tulee herrasvalta, maalle paljoa pahempi ja vaarallisempi, kuin koskaan olisi voinut tulla Kaarlo-kuninkaan valtaistuimella ollessa. Ja lopulta ei kuitenkaan ole ketään, joka takaa, ettei arkkipiispa kuitenkin, vaaran oikein uhatessa, tee uudestaan sitä temppua, että kutsuu tanskalaisen kuninkaan valtakuntaan taas!"
Niilo tuli yhä miettiväisemmäksi Brodden puhuessa, ja hänen lopetettuaan syntyi pitkä äänettömyys. Sekä Niilo että Brodde että Erkki mietiskelivät, mitä nyt olisi tehtävä, ja heidän ajatuksensa liikkuivat pienemmissä tai suuremmissa piireissä, mikäli kukin pystyi oloja ja suhteita arvostelemaan. Erkin ajatukset tarkoittivat yksinomaan Niiloa itseään, mutta Brodde, joka tunsi enemmän kuin hän Niilon salaisuuksia, ymmärsi ottaa huomioon arkkipiispan, Kaarlo-kuninkaan ja mahtavan Eerik Akselinpojan.
Kuta enemmän Niilo mietti asiaa, sitä selvempänä ja pakottavampana tunkihe hänen mieleensä kysymys, tyytyisikö siihen, mitä jo tiesi arkkipiispasta, vai odottaisiko vielä jonkun aikaa nähdäkseen mikä tuon kirkkoruhtinaan korkein päämäärä oikeastaan oli. Tarkoittiko hän Ruotsin onnea vai oman vallanhimonsa tyydyttämistä. Hän mietti vielä sitäkin, menisikö suoraan arkkipiispalta pyytämään vastausta tähän kysymykseen, mutta senverran oli elämä häntä kuitenkin opettanut, että heti hylkäsi tämän ajatuksen. Hän ymmärsi, että se enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi häntä, ja saattaisi sitäpaitsi hänet tarpeettomasti vaaralle alttiiksi. Hänelle jäi siis valittavaksi: odottaa tai heti ryhtyä toimeen. Jälkimmäisellä oli omat vaikeutensa, sillä valmistuksiin tarvittiin aikaa, ja sitäpaitsi oli suuresti epäiltävää, olisivatko talonpojat halukkaat lähtemään sotaan juuri sieltä palattuaan.