Niin ollen näytti hänestä parhaalta ensiksi kuulustella rahvaalta, etupäässä tietysti taalalaisilta, mikä heidän ajatuksensa oli, ja vieläkö he pysyivät sanassaan, ettei Ruotsin valtakunta ole mikään papin tila, vai halusivatko he jäädä varttomaan.
Hän ilmaisi ajatuksensa miehille, ja he puhuivat siitä vielä Hollingerin palatessa Niilo Rytingin luota. Mutta miehet olivat yhtä mieltä kuin herransakin, ja siksi päätettiin, että Erkki lähtisi seuraavana aamuna Taalainmaahan Pentti-vaarin luo, ja Brodde ratsastaisi Siljanin seuduille keskustelemaan rahvaan kanssa. Oli kuitenkin meneteltävä kaikella varovaisuudella, ei pidettäisi mitään kokouksia eikä herätettäisi millään tavoin huomiota… yksitellen oli keskusteltava rahvaan miesten kanssa ja siten urkittava kansan mieli tietoon. Itse päätti Niilo jäädä Penningebyhyn elääkseen siellä maailman humusta erillään.
"Meilläkin on tänä aikana eräs tehtävä suoritettavana", sanoi hän nyökäten ystävällisesti päätään Hollingerille.
Tämä antoi hänelle erään hyvin käärityn, sinetöidyn mytyn, jonka oli saanut kanslerilta.
"Niilo-herra pyysi minun vielä sanomaan teille, että voitte kernaasti ottaa paperit mukananne Penningebyhyn. Ne ovat siellä yhtä hyvässä säilyssä kuin täälläkin, sanoi hän, ja sitäpaitsi koskevat ne enemmän Niilo Sturea kuin minua!"
"Hyvä!" virkkoi Niilo, "siitä luottamuksesta kiitän, ja mikäli minusta riippuu, ei kirjainkaan niistä ole häviävä."
Aikaisin seuraavana aamuna kapistelivat Brodden ja Erkin hevosten
kaviot kadun kivitystä. He läksivät kumpikin eteläportista kulkeakseen
Mälarin eteläpuolta Vestmanlantiin ja sieltä pitkää ahoa myöten
Taalainmaahan.
Pari tuntia myöhemmin ratsasti Niilo itse Hollingerin ja muiden asemiesten kera pohjoisportista siltojen yli tielle, joka johti Klaaran sisarluostarin ja Brunkebergin välitse pohjoiseen päin.
Penningebyssä oli kaikki paikoillaan, ja Briita-rouva ja lapset tervehtivä riemulla kotiin palavaa isäänsä. Iliana-rouva ja hänen sisarensa, nuori Ingeborg-neiti, jonka sulo päivä päivältä kasvoi, ottivat yleiseen iloon osaa. Penningebyhyn tuli rauhallinen ja iloinen ilta, ja sekä Briita että Iliana karttoivat kysymästä mitään, joka saattaisi hiukankin johtaa ajatuksia asioihin, mitkä karkoittaisivat onnen ja rauhan pois. Niilosta tuntui kuin olisi pitkän ja väsyttävän vaelluksen jälkeen koleilla ja kylmillä poluilla päässyt kerrassaan ruusutarhaan, jossa Jumalan aurinko synnytti kukkain tuoksua ja lintuin laulua ja jossa leppeät tuulet huokuivat rakkautta, uskoa ja toivoa.
Vasta seuraava päivä toi huolia, uusia ja vanhoja.