Niilo Sturen veljeltä, Svante Bonpojalta, oli tullut pyyntö, että Niilo lähtisi viipymättä hänen luokseen Ekesjöhön, jos suinkin pääsi irti tärkeistä toimistaan. Svante-herra tarvitsi hänen apuaan eräässä perintöriidassa, joka siis koski häntäkin, sekä vielä erään velkomisen selittämisessä, josta Svante ei sanonut voivansa suoriutua. Jälkimmäinen seikka herätti sekä kummastusta että levottomuutta Niilo-herrassa; hänen ajatuksensa johtuivat heti Hammarstadin Briita-rouvaan ja Kaarlo-kuninkaaseen. Häntä kummastutti, että hänen varovainen ja rauhallinen veljensä oli tehnyt velkaa, ja hän kävi levottomaksi, kun velka oli niin suurikin, kuin veljen kirje viittasi. Oli selvää, että hän tämänkin velan johdosta tuli ajatelleeksi Briita-rouvaa, niin uskomattomalta kuin tämä ajatus tuntuikin lähemmältä katsoen.
Niilo päätti tietysti viipymättä noudattaa veljensä toivomusta. Hän puhui kuitenkin ensiksi Iliana-rouvan kanssa hänen voudistaan, joka hoiti tuota pientä maatilaa Hammarstadin vieressä. Aluksi tuntui ritarin esitys Ilianasta kummalta, mutta hän suostui kuitenkin mielellään antaen Hollingerille käskyn hoitaa voutina maatilaa, sillaikaa kuin nykyinen vouti tulisi Niilon käskettäväksi. Niilo saisi nyt etelään ratsastaessaan kutsua hänet mukaansa.
Niilo ei ehtinyt tämän ja muiden hommainsa vuoksi lukea Niilo Rytingin antamia käsikirjoituksia, vaan vei ne salakamariinsa säilyyn toistaiseksi. Heitä kaikkia kalvoi myöskin suru karkoitetun kuninkaan tähden, joka olikin heillä seuraavana päivänä keskustelun aiheena. Seuraavana aamuna, kun Niilo valmistihe lähtemään, seurasi Briita-rouva häntä salakamariin ja kysyi, mikä paperimytty siinä oli, tarkoittaen noita muistiinpanoja.
"Vanha tarina", vastasi Niilo, "jonka luemme yhdessä kotiin palattuani!"
Muuta ei Briita-rouva kysynyt, joten paperimytty sai jäädä muiden paperien joukkoon takan vieressä olevalle hyllylle. Kauvaksi ei Niilo kuitenkaan luullut tarvitsevansa sitä jättää, sillä hän toivoi pääsevänsä kotiin jo ainakin muutamain viikkojen kuluttua. Sitten hän vielä uskoi Briitalle Brodden ja Erkin Taalainmaahan menon, antaen hänelle ohjeita, mitä olisi tehtävä, jos he sattuisivat palaamaan sieltä, ennenkuin hän itse ehtisi takaisin Smålannista. Sitten häh nousi ratsulleen ja läksi menemään, mukanaan Hollinger ja pari muuta asemiestä.
Matka luonnisti hyvin. Laita oli, kuten Brodde oli kuullut marskin pidoissa. Arkkipiispa piti Niiloa niin vähäpätöisenä, että hän voi pelvotta ratsastaa Tukholman läpi, jossa näinä päivinä pidettiin suurta neuvostokokousta, missä arkkipiispaa ja hänen ystäviään palkittiin mailla ja lääneillä. Niiloa kiukutti kuullessaan, kuinka itsekkäästi herrat menettelivät, ja kuinka vähän he huolivat valtakunnasta kokonaisuudessaan. Kristian-kuninkaan takaisin kutsumisesta ei hän kuitenkaan kuullut mitään puhuttavan. Mutta se ei antanut paljon lohtua, sillä paljon vaarallisempaahan oli valtakunnalle, jos arkkipiispa rupeisi aikeensa mukaan jakamaan sitä moneen osaan. Oli selvää, että vaikka arkkipiispa todenteolla asettuisikin Tanskan kuningasta vastaan, tämä pirstoitus kuitenkin helpottaisi sen joutumista kokonaan Tanskan saaliiksi. Paisti, jota ei voida kokonaisena niellä, leikataan pieniin palasiin, jotka ovat helpompia syödä. Raudanraskaina painuivat huolet hänen sydämelleen, ja hän alkoi jo kysellä itseltään, oliko odottaminenkaan enää oikeutettua.
Söderteljessä hän erosi Hollingerista aikoen siellä odottaa voutia. Tälle ei Hollinger saanut mainita herransa nimeä, että salaisuus paremmin säilyisi. Hänen tuli vaan antaa hänelle ohjeet, missä hänet tapaisi. Tämä kävikin aivan harkinnan mukaan. Tuolla pienellä maatilalla ei kukaan aavistanut että uusi talonvouti oli Niilo Sturen asemiehiä. Vasta jonkun ajan kuluttua ilmoitti Niilo entiselle voudille, mikä pelin tarkoituksena oli, ja tämä oli kelpo mies, jolla ei sitäpaitsi ollut mitään erityistä myötätuntoisuutta naapuritalon ylpeätä rouvaa kohtaan, ei suinkaan halunnut ennen aikaa lörpötellä olevansa Iliana-rouvan vouti, koska se olisi piankin voinut tulla Hammarstadin rouvan tietoon.
Ekesjössä odotti Niilon veli, lempeä Svante-herra, lukien levottomuudella päiviä, milloin Niilo mahdollisesti voisi saapua. Hänen ilonsa olikin siis suuri, kun eräänä kauniina päivänä seisoessaan ison salin ikkunassa, joka antoi satasyliselle sillalle, äkkäsi odotetun veljen tulevan ratsastain. Hän riensi vastalle ja näytti saavan itse voimaa ja rohkeutta nähdessään uljaan veljensä.
Kohta tuli selville, että velka, jota Svantelta vaadittiin, oli syntynyt hänen tietämättään. Hän oli edellisenä syksynä ostanut eräitä tavaroita muutamalta kauppasaksalta, joka kulki Jönköpingistä Kalmariin, mutta ei likikään niin suurella summalla kuin häneltä nyt vaadittiin velkakirjalla, jonka alla oli hänen oma Natt-och-Dagien kilpimerkillä koristettu sinettinsä. Niilo ei voinut vielä uskoa tämän saatavan olevan todellisessa yhteydessä Briita-rouvan kanssa, mutta ei voinut myöskään päästä täyteen rauhaan yhä palaavilta epäluuloiltaan.
Tarkan miettimisen perästä päättivät veljet tiedustella, niin kauas kuin suinkin, miten velkakirja oli tullut sen miehen käsiin, jolla se nyt oli, koettaen siten kaikilla luvallisilla keinoilla voittaa aikaa.