"Mitenkä sen saisit?" kysyi Niilo tarttuen herttaista puolisoaan vyötäisiltä.
"Rukoukseni!" vastasi Briita vienosti.
"Sano rukouksemme, Briita!" huudahti Niilo suudellen häntä lämmöllä. "Minäkin toivon, että sydämestä lähtevät rukoukset voivat enemmän ja ovat kaikkivaltiaalle otollisemmat kuin kalleimmatkaan jalokivet. Mutta yksi muistakaamme… älkäämme rukoilko itsemme, vaan Ruotsin valtakunnan puolesta. Jumala on rukouksemme kuuleva, siitä olen varma!"
He seisoivat ikkunan ääressä isossa salissa. Taivas oli kirkas ja sininen, ja tähdet tuikkivat leppeästi.
Aamulla tuli Briita ennen eineelle kokoontumista muistuttamaan Niilolle noista vanhoista muistiinpanoista, joista hän oli puhunut ennen Ekesjöhön lähtöään. Niilo oli vähitellen ne unhottanut, kunnes Briitan puhe kaulaketjuista saattoi ne taasen hänen mieleensä. Nyt hän tarttui vaimonsa käsivarteen ja lähti hänen kanssaan salakamariin.
"Lukekaamme ne yhdessä juuri nyt", sanoi hän, "muuten ne saattaisivat jäädä lukematta!"
Paperimytty oli paikallaan hyllyllä. Niilo otti ne sieltä, avasi nahkahihnan jolla se oli sidottu, ja laski nuo kellastuneet paperilehdet pöydälle. Muistiinpanot oli kirjoitettu päivittäin, kuten luostareissa oli tapa kirjoittaa suuret tapahtumat muistiin. Se hurskas munkki, joka oli nämä kirjoittanut, oli ottanut kirjoittaakseen muistiin vaan yksityisen miehen vaiheita ja erään yksityisen tapauksen siinä; tämä oli ainoa eroitus.
Ne alkoivat syksystä 1398. Syyskuun 29 päivälle oli kirjoitettu, että kuningatar Margareta Valdemarintytär ja kuningas Eerik saapuivat juhlallisesti Tukholman kaupunkiin.
Lokakuun 1 päivänä tuli luostariin hyvä Laurentius-veli, joka sai pääteinin luvalla oleskella luostarissa.
Seuraaville päiville oli merkitty joitakuita vähäpätöisiä seikkoja, vaikka ne näyttivät kylläkin olevan hurskaalle muistiinpanijalle tärkeitä.