"En kuitenkaan kadu päätöstäni, jonka kerran tein, että nimittäin luopuisin tuosta taikakalusta. Sillä niin se on, todellinen ritari luottaa ainoastaan Jumalaan ja hyvään miekkaansa… Ja", lisäsi hän ojentaen kätensä ja tarttuen vaimonsa käteen, "tätä onnenketjua ei minulla kuitenkaan ollut silloin, kuin voitin elämäni suurimman onnen, kun voitin sinut, Briita."
Briita katsoi ylöspäin ja hänen silmissään kimalsi kyynel.
"Mutta nyt kun lähdet miekka kädessä taistelemaan Ruotsin valtakunnan puolesta, Niilo… nyt ei Briita voi paljoa, mutta kaulaketju ehkä olisi hyödyksi!"
"Entä rukouksesi, vaimoni?"
"Olet oikeassa, Niilo!" lausui Briita lämmöllä, ja Niilo sulki hänet rintaansa vasten.
Muutamilla luonteilla on synnynnäinen helppous siirtyä asiasta toiseen, vakavimmistakin mielentiloista jokapäiväisen elämän yksinkertaisiin kysymyksiin. Niinpä lausui Briita hetkisen kuluttua:
"En kuitenkaan voi saada mielestäni harmaata haukkaani, että se lensikin tiehensä vieden kalliin kaulaketjun mukanaan. Koska se ei ole tullut takaisin, niin täytyi se olla hänen viimeinen matkansa."
"Epäilemättä, Briita…! Luultavasti on se täällä jossakin vuorenonkalossa, ja olkoonkin siellä minun puolestani tuomiopäivään asti!"
"Mutta jos saisit sen takaisin, Niilo, niin mitä tekisit?"
"Jos saisin sen takaisin…? Täyttäisin vanhan päätökseni, lahjoittaisin sen jollekulle kirkolle tai luostarille. Jonkun pyhimyksen kaulassa olisi ketju hyvänä kaunistuksena! Aikomukseni oli antaa se uhriksi sille pyhimykselle, jota äidinisäni ystävä piti niin rakkaana ja kalliina. Jos se siis uudestaan joutuisi käsiini, kaunistaisi se Skaran Pyhän Kaarinan kuvaa!"