Hän puhkesi itkemään, ja kuningas istuutui hänen viereensä ikkunapenkille vetäen hänet luokseen ja puristaen häntä rintaansa vasten.
"Itke, itke, lapsi", sanoi hän äänellä, jonka piti olla hyväilevä, mutta joka oli sortunut hänen oman sisällisen liikutuksensa vuoksi, "se keventää sydäntä!… Näen hyvin, että suret häntä, joka on voittanut rakkautesi, ken hän lieneekin ja Jumala tietää, että minun puolestani saatte kernaasti toisenne, kunhan hän vaan näyttää, että kilpimerkkinsä on vanhaa aatelia…"
Vielä vuolaammin virtasivat neidon kyyneleet näiden sanain johdosta.
Hän risti lohduttomana käsiään helmassaan.
"Minusta näyttää", jatkoi kuningas, "että voit olla hyvässä toivossa, rakas tyttäreni!… Puhuessamme viimeksi Tukholmassa tästä asiasta, sanoit hänen sanoneen, ettei hän ole mikään kauppasaksa, vaikka hän siltä näyttää… Siksi voit odottaa, tyttäreni…! Jos hän on kelpo ritari, niin hän kyllä tulee! Eräs viisas mies opetti minulle kerran tämän vanhan neuvon:
"Hupsu on, ken yön hetket valvoo ja huoliaan hautoo; hän väsynyt on silloin, kun aurinko nousee; ja suru yhä jäytää."
Kuninkaan sanat ja vielä enemmän niistä ja hänen katseestaan huokuva lämmin rakkaus vaikutti rauhoittavasti ja lohduttavasti neitoon. Hän nousi ylös, ja mieto hymy ilmestyi hänen hienoille, täyteläisille huulilleen.
"Meille on kuitenkin molemmille lohdutuksena onnettomuudessamme", sanoi kuningas hetkisen kuluttua, "etteivät vihollisemme tunne oikeata miestä, vaan luulevat häntä Iivari Akseliupojaksi… Heillä olisi vielä yksi syy vahingoniloonsa, jos tietäisivät, että kauppasaksa on voittanut Kaarlo-kuninkaan tyttären sydämen!"
"Mutta jos tuo kauppasaksa olisi juuri herra Iivari Akselinpoika!" kuiskasi kuninkaantytär ajatuksissaan, ikäänkuin vaan itsekseen.
"Hänkö olisi…? Se ei voi olla mahdollista, tyttäreni!"
"Mitä sanoinkaan?" huudahti neito katsoen säikähtyneenä isäänsä.