Ja silloin katsoi jalo neiti suurilla, ihanilla silmillään isäänsä, hymyillen hänelle niin suloisesti, niin lämpimästi, että hänen täytyi kääntyä selin koettaakseen estää raskasta huokausta tulemasta rinnastaan.
Näin kuluivat päivät, ja neidon poski kävi yhä läpikuultavammaksi ja kalpeammaksi.
Eräänä aamuna hän jäi huoneeseensa. Kuningas meni silloin hänen luokseen kuullakseen ja nähdäkseen itse, kuinka hän voi. Hän oli kalpea kuin lumpeen kukka, mutta hän hymyili kuitenkin isälleen ojentaen hänelle kätensä. Hän istui syvässä ikkunakomerossa katsellen vuonoa, joka välkkyi hymyilevänä aamuauringon hohteessa. Luonnossa vallitsi rauha ja riemu. Joka aaltonen, joka kukkanen rannalla hymyili lemmekkäästi, auringon sitä suudellessa, ja joka lintu viserteli Jumalan voimasta ja kunniasta.
Mutta linnassa, jossa kaunis kuninkaantytär oli, oli kylmää kolkkoa ja synkeätä. Kun hän hymyili isälleen oli hymyilykin kuin tähdenlento talviyönä.
"Kyllä minä toivun", sanoi hän nyökäten ystävällisesti kuninkaalle, "kyllä minä toivun päivemmällä! Älkää minusta huolehtiko, isä rakas… Käräjiltä palatessanne olen terve taas."
Kuningas kohotti lempeällä väkivallalla hänen vaipunutta päätään nähdäkseen hänen silmiinsä ja ne olivat kyyneleitä täynnä. Silloin vanhus hymyili surumielisesti laskien hänen päänsä taasen alas.
"Tyttäreni, tyttäreni", sanoi hän, "sinä suret kuoliaaksi itsesi täällä yksinäisyydessä isäsi luona!"
"Älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, isä!" keskeytti neito kiihkeästi. "Sillä te teette tuskani kaksinkertaiseksi!"
"Minulla on kuitenkin vielä ystäviä, joiden luona voit kuten sisaresikin katsella maailmaa ja nauttia niitä iloja, joita ikäsi vaatii. Enosi, jalo herra Kustaa Kaarlonpoika, tahi lankosi, herra Eerik Eerikinpoika… niin, kummankin heidän luona voit aina löytää kodin!"
"Voitteko te, isä luulla, että minulla olisi yhtäkään iloista hetkeä tuolla maailmassa, enemmän kuin täälläkään sinun luonasi…? Voitteko luulla, että minä jaksaisin kuulla tuon kammottavan arkkipiispan valtaa ja kunniaa ylistettävän ja kehuttavan, ja teitä itseänne halvennettavan ja moitittavan? Sitä ehkä monestakin tekisivät semmoiset, jotka kerran ovat suudelleet kättänne teiltä saamansa hyväntyön palkaksi. Luuletteko, että sydämeni sitä kestäisi? Eikö se vaan lisäisi suruani?… Ei, ei, rakas isä, paljon, paljon mieluummin jään sinun luoksesi… niin kauan kuin voin iloksi olla. Ehkei vaellukseni tässä maailmassa tulekaan pitkäksi…"