Kerran eli siinä mies, joka itse oli langennut suuruus. Nyt ei häntä kukaan muista. Mutta oli aika jolloin oltiin kiitollisia yhdestä silmäyksestä, yhdestä hyväksyvästä hymystä häneltä, jolloin häntä ylistettiin taivaisiin asti. Mutta oli taas aika, jolloin hän eli surujen ja murheiden elämää, jolloin hän oli vihan ja unhotuksen ylenkatsottu esine. Silloin hänestä puhuttiin, häntä surkuteltiin. Mutta mikä on korkeata, tulee alhaiseksi ja mikä on alhaista, tulee korkeaksi, niin juoksee elämän virta, ja ihmiskunta ja ihminen on kehno muistamaan entisyyttä, se muistaa vaan kulloinkin kuluvan päivän.
Tähän syrjäiseen seutuun, tähän linnaan, joka oli Viipuriin, Turkuun tai Hämeenlinnaan verraten perin mitätön, tänne oli Ruotsin kuningas nyt karkoitettu, niin sanoaksemme, rangaistusta kärsimään. Hän, joka oli ennen niin rikas, että se yksinään jo herätti kateutta, joka oli kerran niin mahtava, että sai nostetuksi Ruotsin kuninkaankruunun päähänsä ja sen lisäksi vielä Norjankin, oli nyt tänne joutunut. Hän sai iloita, kun hänelle suotiin hengen pitimiksi pieni linna jossa herrasmies tuskin viitsisi elää — ja siitä hän sai olla vielä kiitollinenkin, sittenkuin aarteensa oli häneltä ryöstetty.
Ja tämänkin viimeisen turvan köyhyytensä ja onnettomuutensa suojaksi oli hän hädin tuskin saanut ainoastaan erään miehen avulla, joka huolimatta kunnianhimostaan ja niistä salajuonista, joihin näemme hänen joskus kietoutuneen, säilytti kuitenkin aina eräänlaisen ritarillisuuden tuntomerkkinään. Tämä mies oli Eerik Akselinpoika. Heti Ruotsista tultuaan sai kuningas tietää, ettei Turun piispa, Knuutti, jolle Kristian-kuningas oli antanut Raseporin linnan läänitykseksi, suostuisi millään muotoa siitä luopumaan. Kuningas ei tiennyt missä löytäisi tyyssijan, ja ellei hänelle olisi suotu Turun Mustaveljesluostarissa asuntoa, ei hänellä olisi tyttärineen ollut, mihin päänsä kallistaisi. Kuningasvanhus joutui vielä tappeluunkin, jossa oli vähältä henkensä menettää. Lopuksi hän kuitenkin sai linnan haltuunsa, kun piispa saatiin huomaamaan, että Tukholmassa tehdyt päätökset kuitenkin olivat Kristian-kuninkaan läänityskirjaa tehoisammat — ja sen oli Eerik-herra saanut aikaan.
Niin kertoi ainakin Klaus Lang kuninkaalle, jota hän oli eräiden harvojen joukossa seurannut Ruotsista.
Mutta huolet eivät loppuneet sillä, että kuningas sai Raseporin. Tuontuostakin saapui hänelle tilastaan huomautuksia, ja monet Ruotsista ja Suomesta tulevat velkomukset olivat aivan murtaa hänet. Hän kantoi kuitenkin kärsivällisyydellä kohtaloaan. Hän olisi voinut, jos olisi tahtonut, synnyttää paljonkin meteliä valtakunnassa. Mutta hän eli mieluummin hiljaisuudessa, ja kun kerran levisi huhu, että hänellä oli uusia aikeita, kirjoitti hän siitä kuultuaan Tukholman maistraatille, "että hän oli kahdesti lähtenyt Ruotsista sellaisella tavalla, ettei hänellä ollut halua kolmatta kertaa samoin lähteä."
Itsekseen hän nyt kuitenkin muisteli elämänsä kirjavaa tarinaa. Klaus Lang, joka nyt oli hänellä kaikkena kaikessa, hovimestarina, päällysmiehenä, asemiehenä, vieläpä asepoikanakin, auttoi häntä siinä, muistuttaen, lisäten ja oikaisten, mitä kuninkaalta oli unhottunut.
Käyhän vanhuudelle laatuun tyytyä katkeraankin elämään. Mutta toista on, kun ihminen on täynnä hehkuvaa elämän intoa, kun ei ole vielä mitään saanut kokea, ja kun sen lisäksi vielä tietää, että kaikki onnen parhaat lahjat, kunnia, arvo, loisto ja valta olisivat voineet tulla elämässä osaksi. Kuninkaantytär, kaunis Magdalena, itki katkeria kyyneleitä Raseporin parvikamarissa. Eikä häneltä ollut yksistään elämän ulkonaiset onnen ehdot hävinneet. Hänen rakkautensakin täytyi kuolla. Nuori sydän voi paljon kestää, paljon kärsiä, mutta kuolettaa rakkautensa, luopua toivostaan saada sen, joka on hänen toiveittensa ja elämänvaatimustensa hellä keskus — sitä hän ei voi.
Kuningas näki tyttärensä surun, ja se lisäsi hänen huoltaan, mutta hän ei voinut mitään tehdä. Jos hän ottaisi sanansa takaisin, sillä tyvenesti arvostellen täytyi myöntää, että herra Iivari Akselinpoika oli kuitenkin ritari, joka rikkautensa, valtansa ja korkean syntyperänsä vuoksi kylläkin ansaitsi saada kuninkaantyttären puolisokseen, niin olisi sangen epätietoista, uudistaisiko tämä ritari tarjoustaan kruunuttomalle kuninkaalle, köyhyyteen vaipuneelle miehelle. Vanhuksen sydän oli pakahtua, kun hän näki, millä ponnistuksilla tyttärensä koetti tukahuttaa tuskaansa ja näyttää isälleen iloiselta.
Nähdessään kyyneleen salaa putoovan neidon neulomukselle, laski vanhus välistä kätensä hänen päänsä päälle lausuen:
"Murheellakin on, lapsi, hyvät puolensa, mutta sateen jälkeen antaa
Jumala tavallisesti auringon paistaa!"