Mutta Magdalena-neiti hyppäsi ylös ja tarttui hänen käteensä katsoen niin rukoilevasti ja levottomasti häneen, että koko kuninkaallinen ylhäisyys ja ankaruus katosi hänestä melkein nopeammin kuin se oli tullut, ja hyvä hymyily ilmestyi taasen hänen huulilleen.
"Avaa linnan portit, Klaus", sanoi hän silloin, "Niilo Sture on minulle sydämestä rakas… Minä vanha hupsu", lisäsi hän päätään pudistaen. "Aina palaavat entiset asiat mieleeni… nyt se on mennyttä!"
"Minä tiedän, että te kuitenkin sitä ajattelette, isä", lausui neito. "Eräänä päivänä äsken näin teidän istuvan ajatuksissanne ja katselevan surumielissänne vuonolle, kuten minä nyt istuin, ja silloin kuulin teidän puhuvan Fågelvikista ja vanhasta Erlandista. Menin silloin pöydän ohi hiipiäkseni teidän luoksenne, kuten muistatte, ja silloin luin…"
"Mitä luit…?" kysyi kuningas hieman tyytymätönnä.
"Luin mitä te olitte juuri kirjoittanut:
"Ma Fågelvikin herrana rikas olin kyllin, ja mahtava, vaan kuninkaaksi kun tulin Ruotsin maan, yhä onnea nurjaa kantaa saan."
"Ne ovat Erland-vanhuksen sanat", virkkoi kuningas, "ne ovat tuon rakkaan ukon sanat puoleksi; jälkipuolta, tuota katkeraa totuutta nykyisestä tilastani, ei hän voinut koskaan ajatellakaan, vielä vähemmin sitä lausua… Onko toista niin köyhää nyt Ruotsin valtakunnassa kuin minä!"
Hän risti kätensä, ja silmänsä tuijottivat kankeasti lattiaan. Mutta neito hyväili häntä hellästi, josta hän tuli entiselleen taas.
"Köyhä kullasta, isä", sanoi hän, "niin olette, mutta sitä rikkaampi olette sydämenne puolesta!"
Nyt aukesi ovi, ja Niilo Sturen jalo vartalo ilmestyi kynnykselle. Hän heitti surumielisen, puoleksi kysyvän katseen kuninkaaseen, joka teki häneen omituisen vaikutuksen. Kuninkaan yllä oli kulunut nuttu haalistuneine kultaompeluksineen, mutta sitä tulija tuskin huomasikaan. Hän jäi katsomaan vaikeitten hapsien ympäröimiä kasvoja, joiden miehekkään kauniita piirteitä hän oli niin monesti ihaillut. Niiden vaikutus oli sellainen, että hän olisi tahtonut siitä päästä.