Mutta kuninkaalta unhottui nyt liikutuksen hetkellä kaikki sen ajatuksen tieltä, että vieraanaan oli nyt tämä ritari, vieraanaan juuri nyt, kun hätä ja köyhyys karkoitti kaikki hänen luotaan. Hän kokosi salaman nopeudella kaikki valonsäteet, jotka olivat näinä vuosina aika ajoin hänen mieleensä muistuneet Niilo Sturesta, ja näiden keräytyneessä valossa unhotti hän kaiken muun nähdessään edessään Ruotsin jaloimman, todella jaloimman ritarin.
"Tulit siis kuitenkin vihdoin, Niilo, sukulaisesi, vanhan kuninkaan luokse!" huudahti hän avaten sylinsä Niilolle.
Tämä riensi hänen luokseen, ja kyyneleet valahtivat hänen silmistään.
"Jumala suokoon sinulle kaikkea sitä hyvää, jota ansaitset, Niilo!" sanoi kuningas vihdoin vetäen hänet mukaansa seinään kiinnitetylle penkille.
Niilo tervehti huomaavasti kuninkaantytärtä, joka punastui kuin ruusu tuon uljaan ritarin edessä, jonka kartanosta hänet oli ryöstetty tavalla, josta pahoilla kielillä olisi ollut kylläkin kertomista.
Mutta ritarin mielessä oli nähtävästi aivan toisia ajatuksia.
"Suokoon Jumala, Kaarlo-kuningas", sanoi hän, "että olisin voinut kohdata teidät, kuten halusin; silloin olisitte ehkä säästynyt paljosta, jota olette nyt saanut kärsiä… Mutta tiimalasi ei ole vielä loppuun juossut, ja vieläkin voi tapahtua paljon, jota nykyiset valtijaat eivät aavista…"
Ritarin luja ja varma ääni sai kuninkaan katsahtamaan ihmetyksellä häneen.
"Mitä tarkoitat, Niilo?" kysyi hän.
"Tarkoitukseni on, Kaarlo-kuningas, että te olette vielä kerran kantava
Ruotsin valtakunnan kruunua ja valtikkaa!"