"Ruotsin rahvas!"
Kuninkaan kasvot kävivät ennemmin huolekkaiksi kuin iloisiksi ritarin puhuessa näitä voiman ja lohdutuksen sanoja. Tämä lyhyt aika joka oli kulunut siitä kuin hän läksi toisen kerran Ruotsista, tai paremmin, kuin hän jätti Tukholman katkeran vihamiehensä arkkipiispan käsiin, oli ollut niin huolia, suruja ja kaikenlaisia vastoinkäymisiä täynnä, että hänen entisestä jäntevyydestään oli jäännöskin kadonnut. Suuri olikin ero hänen ensimmäisen ja toisen vallasta karkoituksensa välillä. Hän oli kuitenkin Danzigiin lähteissään Pohjolan rikkain mies. Ja nyt lähtiessään Tukholmasta syrjäiseen Raseporiin oli hän sellainen, kuten kerran itse valittaen kirjoitti eräänä kaihon hetkenä:
"… onnea nurjaa kantaa saan."
Ja köyhyys…! Se olikin ehkä juuri se terävä hammas, joka jäyti rikki Kaarlo Knuutinpojan viimeisetkin hengenvoimat. Se ei tapahtunut niinkään senvuoksi, että hänen heikkoutenaan olisi ollut rikkaana oleminen, vaan senvuoksi, että tieto köyhyydestään tuli hänelle niin äkkiä. Se oli kuin linnan maahan kukistuminen, juuri kuin hän oli ollut aikeissa rakentaa vanhoille muureille uuden tornin.
Nyt oli vanha kuningas neuvotonna. Hän uskalsi tuskin kuunnella Niilo Sturen rohkeata puhetta. Hän ajatteli, mitä kaikkea vihollisensa voisivat ja uskaltaisivat tehdä häntä vastaan hänen voimattomuutensa aikana, ja silloin hän pakeni minkä voi vaaran tieltä. Oli kuin hän ei olisi uskaltanut ajatella kruunua, jonka tähden hänkin oli pannut niin paljon alttiiksi. Nyt kohosivat hänen mieleensä kummituksina entisyyden muistot, synkkinä, uhkaavina, pelottavina ja kylminä. Hän muisti Eerik Puken, hän muisti Broder Sveninpojan… olihan yksin se jalo ritarikin, joka hänelle nyt puhui, elävänä muistutuksena hänen horjuvaisuudestaan ja raukkamaisuudestaan. Tieto siitä, mitä mahtava voi jos tahtoo, täytti hänet pelolla, josta hän ei voinut vapautua, ja samalla hän tunsi vuorenraskaana sydämessään syytöksiä sen veren tähden, jonka vuodattamisen hän kuitenkin olisi voinut estää. Hänen toimintatarmonsa oli murtunut.
Senvuoksi tarttui kuningas Niilon käteen pyytäen häntä tulemaan katsomaan paikkaa, johon oli päättänyt rakentaa linnanpuutarhan vastedes. Hän oli siitä saavinaan sopivan aiheen kääntää mielen pois vaarallisesta kuninkaankruunusta ja rupesi puhumaan tyttärestään. Tämä jäi huoneeseen ja seurasi menevää ritaria katseillaan, ikäänkuin Niilon läsnäolo olisi valanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta hänen olemukseensa.
XII.
Kosintaa ja harkintaa.
"Mitä siihen sanotte, Niilo", sanoi kuningas, kun he olivat saapuneet linnan suurimpaan huoneeseen, ruokasaliin. Se oli kuninkaan oman huoneen vieressä, ja siinä oli hänen tapana kävellä edestakaisin ajatusten myllertäessä hänen mieltään. "Mitä siihen sanotte,… tehän tiedätte, mikä onnettomuus tytärtäni kohtasi, hänen ollessa rouvanne luona Penningebyssä?"
"Tiedän!" vastasi Niilo. "Ja niin kurjaa tekoa ei Ruotsissa voine tehdä kuin yksi ritari…"