Kuningas tarttui ritarin käteen ja sanoi innolla, joka tuntui melkein tyydyttämättömältä:
"Hyvä, hyvä, Niilo… sanokaa se minulle! Te ymmärrätte, kuinka se on sydämelläni. Tyttäreni onni on minun kädessäni, ja tuskin tiedän, onko minulla sydäntä riistää häneltä ainoata, mikä hänellä enää on… Kuka hän on, joka on voittanut tyttäreni sydämen?"
"Hän sanoo sen itse, Kaarlo kuningas… olen luvannut, etten sano hänen nimeään!"
"Oih!" huokasi kuningas laskien Niilo Sturen käden.
Mutta samassa tuli kuninkaan tytär huoneeseen, ja puhe kääntyi muille aloille. Hetkisen kuluttua avattiin ovi, ja Klaus Lang astui huoneeseen.
"Täällä on eräs kauppasaksa, joka haluaa puhutella teitä, kuningas!" sanoi päällysmies.
"Ei, ei!" huudahti kuningas lyöden käsiään kiivaasti yhteen. "Hän tulkoon toisen kerran… Tänään en tahdo puuttua sellaisiin seikkoihin…"
"Minä en luule…" virkkoi Klaus tahtomatta lausua Niilo Sturen läsnäollessa ajatustaan loppuun.
"Mitä et luule?… Sano pois, tiedä ettei minulla ole mitään salaisuuksia tälle ritarille."
"Hm!" yski Klaus, joka kuninkaan vakuutuksesta huolimatta tiesi, että eräät asiat saattoivat hänet aina hämilleen, nimittäin raha-asiat, "en luule, että hän tulee samoilla asioilla kuin muut ovat tulleet!"