"Eikö?"
"Ei!… luulen joskus nähneeni hänen uljaat kasvonsa toisenkinlaisen päähineen alta!"
Nyt saivat kuninkaan kasvot toisen ilmeen. Hänen vanhoihin piirteisiinsä tuli eloa, ja hänen silmänsä säihkyivät entisiä aikoja muistuttavalla tavalla. Kuninkaan tytär vapisi kuin haavan lehti. Hän uskalsi tuskin hengittää.
"Anna hänen tulla sitten!" käski kuningas.
Klaus Lang meni, ja moniaan silmänräpäyksen kuluttua saapui huoneeseen kauppasaksa, jolla oli uljaat kasvonpiirteet.
Hän oli suurikasvuinen mies, komean ja ritarillisen näköinen. Heti näki, että hänen oli vaikea käyttäytyä alhaisen kauppasaksan tavalla. Hän tervehti kuningasta ritarillisesti.
Neiti ei rohjennut katsoa ylöspäin tunnettuaan ensi silmäyksellä miehen siksi, jolle oli antanut rakkautensa. Hän tiesi tosin, että kosijansa oli hänelle soveliaasta säädystä, sillä hän oli niin sanonut, mutta saattoihan hän, kaikkein asiain tultua tietoon, ollakin vaan uhkarohkea nousukas, joka oli käyttänyt hänen kokemattomuuttaan hyväkseen. Niin, hän olisi antanut henkensä, ettei olisi tarvinnut tuota miestä milloinkaan nähdä; ja kuitenkin kun hän nyt katsoi hänen vapaata, korkeata otsaansa, näki hänen kirkkaat silmänsä, joista hän aina uneksi, kun hän ajatteli, kuinka mies häntä rakasti, ja kuinka jalo ja ylevämielinen hänen täytyi olla, koskapa oli juuri nyt kuninkaan onnettomuuden aikana tullut osoittamaan, että pysyi sanassaan, niin se valtasi neidon mielen siihen määrään, että hän olisi antanut kaikkensa, henkensäkin, saadakseen kuulua hänelle.
Kuningas taasen tunsi varsin pian, ken hän oli. Mutta vaikka hän oli juuri tullut toiselle mielelle Akselinpoikiin nähden, kuultuaan, ettei Iivari-herralla ollut mitään syytä hänen tyttärensä ryöväämiseen, niin tympäisi häntä kuitenkin, että ritari tuli hänen luokseen tuollaisessa puvussa eikä sopulin- tai näädännahalla päärmätyssä hartialevätissä. Se oli hänen heikkoutensa, joka on aina herkin loukkautumaan.
"Terve teille, Kaarlo-kuningas", alkoi Iivari-herra, "ette suinkaan ole odottanut minua luoksenne."
"Myönnän sen!" lausui kuningas, mutta niin kylmällä ja vieraalla äänellä, että hänen tyttärensä vapisi kuin läähättävä kyyhkynen, joka ei luule voivansa välttää haukan raatelevia kynsiä.