"Sanoinkin teille suoraan, kuningas", jatkoi ritari, "etten aluksi ollut leppeänä teitä kohtaan… Mutta kuultuani, että teitä oli häijysti petetty, annoin vihani mennä… ja nyt tulen itse samalle asialle, jonka veljeni jo esitti puolestani teille Tukholmassa… tulen kosimaan teidän tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä!"
"Puhutte rohkeasti, ritari", vastasi kuningas, "rohkea on tekonnekin, ellei ole nykyään aivan uusi tapa, jota en tunne, tulla kuninkaan luokse puvussa, joka kuuluu alhaisimman säädyn miehille!"
"Tätä pukua pidän kuitenkin komeinta ritaripukuani parempana, sillä siinä puvussa olen, herra kuningas, saavuttanut kalleimman aarteeni maan päällä, tyttärenne sydämen!"
"Kuinka, herra Iivari!" huudahti kuningas katsoen terävästi ritariin ja sitten tyttäreensä, joka lennähti isän häneen katsoessa purppuranpunaiseksi, "tekö sitten olitte…?"
"Niin, Kaarlo-kuningas, minä saavutin tyttärenne lemmen, ja valan, jonka hänelle silloin tein, minä tahdon pitää, sanokaa te puoleen tai vastaan. Sillä Magdalena-neiti on tuleva vaimokseni tai ei kukaan, niin totta kuin armias Jumala ja neitsy Maaria ja kaikki pyhät minua auttakoot!"
Kuningas seisoi kotvasen kuin ritarin sanoja punniten, mutta sitten hän astui tyttärensä luo, tarttui hänen käteensä ja kysyi:
"Tunnetko tätä miestä, tyttäreni!"
Mutta neidolta ei tarvittu sanoja ritarin puheen todistamiseksi. Kuninkaan olisi tuskin tarvinnut kysyä, sillä niin selvästi säteili rakkaus neidon kauniilta kasvoilta.
"Annan siis tyttäreni teille avioksi, herra Iivari… suokaat anteeksi ne epäluulon sanat, jotka tulivat vanhan, nyt niin monesti petetyn, sydämeni pakotuksesta. Antakoon Herra teille paremman kohtalon, kuin minun kohtaloni on ollut!"
Samassa tempasi ritari auki nahkavyön, joka piti pitkää, avaraa kauppamiespukua kiinni, ja sen pudottua lattiaan näkivät he hänet loistavassa, kullalla ja säihkyvillä kivillä koristetussa ritaripuvussa.