Salaperäinen kauppasaksa.
Kuolemalla on oma kielensä, joka tuntuu sydämessä ja joka useinkin tuntuu sitä selvemmin ja äänekkäämmin, kuta vähäpätöisempi ja hyljeksitympi manalle mennyt on ollut eläissään.
Niilon huomiota ei vainaja ollut elämässään herättänyt muulla kuin kummallisuudellaan, eikä hän ollut milloinkaan käyttänyt ritarin naurettavaisuutta hyväkseen, kuten melkein kaikki muut hänen ikäisensä olivat tehneet. Vasta sovintonsa jälkeen Kaarlo-kuninkaan kanssa oli Niilo alkanut enemmän tarkata hänen käytöstään. Häntä oli oudoksuttanut se, että Kaarlo-kuninkaan tappio ja pako teki niin omituisen vaikutuksen ritariin, yhtä kummalta tuntui hänen äkkinäinen saapumisensa arkkipiispa Jönsin linnaan, juuri kuin Niilo oli aikeissa viskata taisteluhansikkaan tämän eteen, ja nyt hänen sanansa Enköpingin luona. Näitäkään ilmiöitä ei hän kuitenkaan ollut pitänyt muina kuin murtuneen hengen todistuksina, hengen, joka ainoastaan aika-ajoin selkeni täyteen tajuntaan. Ja juuri kuin Niilo rupesi huomaamaan näitä hajallisia piirteitä, jotka usein ilmaisivat ei ainoastaan täyttä tajuntaa, vaan vieläpä syvää harkintaa, niin rupesi hän pitämään ritaria vihollisenaan, vieläpä vaarallisena vihollisena, koska hän uskalsi hupsuudessaan sitäkin, jota kukaan muu ei olisi uskaltanut.
Ja nyt, kun hänen silmänsä sulkeutuivat viimeiseen uneen ja kun hänen kielensä lausui viimeiset jäähyväiset tälle elämälle ja Niilolle itselleen, jota hän oli elämässään enimmin rakastanut, kohotettiin verho salaisuuksien yltä, ja hän sai kerrassaan huomata tuon vainajan käden ohjanneen hänen elämänsä kaikkia vaiheita.
Siksi puhui kuolema hänelle nyt sanoja, jotka tunkivat syvemmälle hänen mieleensä, kuin hän voi aavistaa.
Hän istui kauan kuolleen ystävänsä vieressä. Hän muisteli menneitä vaiheitaan ja aatokset palasivat vihdoin takaisin nykyhetkeen ja sen tärkeimpään tapahtumaan Kaarlo-kuninkaaseen ja hänen takaisin palaamiseensa.
Mutta nyt hänestä tuntui, kuin suhteet olisivat muuttuneet, hänen kätensä oli kuin hervahtunut ja katseensa ei enää nähnytkään suurta päämääräänsä yhtä himmentymättä kuin ennen. Ennen kuulumaton ääni kuiskasi hänen sisässään, ettei Kaarlo-kuningas enää ollutkaan se, mikä Kaarlo-kuninkaan pitäisi olla, ja yhä epäröivämmäksi kävi hänen mielensä. — Hän oli puhunut niin ja se vaikutti Niiloon vasten hänen tahtoaankin.
Kuninkaan testamentti tuli vähitellen puitteeksi, jolle hän kehräsi sotkeutuneen ajatusvyhtinsä. Mutta hän ei ehtinyt kauaksi, ennenkuin huomasi alkaneensa väärästä päästä ja saavansa etsiä uuden. Ja itse huomasi hän olleensa kuninkaalle paras auttaja, joka etupäässä oli saattanut hänet tilaisuuteen kirjoittaa testamenttinsa valmiiksi, kuten tahtoikin.
Oliko oikein vai väärin, mitä hän oli tehnyt ja vielä tahtoi tehdä. Oliko hän unhottanut nuoruutensa lupauksen, oliko hän unhottanut hyvän piispan sanat? Pitikö hän nyt Kaarlo-kuningasta Ruotsin rahvasta tärkeämpänä?
Tähän kysymykseen hänen ajatustensa lanka katkesi.