Lopuksi hän pani kätensä ristiin ja näytti rukoilevan. Sitten hän vaipui takaisin vuoteelleen, ikäänkuin palaten itseensä ja siihen maailmaan, johon hän vielä kuului.
Kului hetkinen. Siten hän taasen tarttui Niilo Sturen käteen katseli häntä kauvan ja sanoi:
"Kiitos siitä, Niilo, mitä olet tehnyt tuntemattomalle ritarille… kaikki, jotka sinun tietämättäsi ovat seuranneet tekojasi, ovat iloinneet siitä yhtä paljon, kuin tuo tuntematon itsekkin! Nyt leviää eteeni valo, jota en osaa selittää, näen kaiken nyt aivan toisenlaisena… kulje miehekkäästi rataasi, Niilo… me kohtaamme toisemme kerran taivaassa äitisi luona…! Kaikki on käyvä hyvin… Ruotsille ja sinulle!"
Niilo tunsi, kuinka ritarin käsi kylmeni ja kangistui, mutta rauha pysyi hänen vanhoilla kasvoillaan, ja huulet hymyilivät, kuin hän olisi nauttinut suurinta autuutta, ja huomaamatta hiipi kuolon kylmyys läpi koko ruumiin. Kului vielä hetkinen, ja huulten hymy jähmettyi semmoisenaan vielä sittenkin.
Päättyneet on elon hetket
Hymyellen kuolen —
lauloi pakanallinen viikinkikuningas, kun voittajan käärmeet iskivät häneen myrkkyhampaansa ja, kuten laulussa sanotaan, rakensivat pesänsä sydämen salihin, ja hän meni iloisena seuraamaan niitä disoja, jotka Odin oli lähettänyt hänelle oppaaksi Valhallan ikuisiin iloihin. Mutta kristitty ritarikin lauloi kuollessaan elämänsä parhaimman laulun täytettyään ne teot, joita vaaditaan Jumalan taivaaseen pääsemiseksi. Moni oli, kuten tämäkin jonka tomun ääressä Niilo Sture nyt oli, vaeltanut orjantappuraisia teitä ja kärsivällisesti kestänyt käärmeen pistoja, ehkä myrkyllisempien kuin ne olivat, jotka rakensivat pesiään viikinkikuninkaan sydänsaliin.
Nyt oli Fjalar Orminpojan vaellus päättynyt, kukaan ei enää pilkkaa nauravaa ritaria.
Mutta munkit lauloivat:
"Ora pro nobis!"