Niilo pudisti lämpimästi vanhan ystävänsä kättä, ja tämä hymyili kiitollisena ja onnellisena kuin olisi nähnyt taivaan aukenevan ja sovinnon kyyhkysen liitelevän ylitseen. Fjalarin sydämeen oli ilmeisesti syvältä koskenut, kun hänen täytyi tarttua sellaisiin keinoihin kuten esimerkiksi estämään tietoja tulemasta Penningebystä, puhumattakaan siitä, että antoi toivojensa esineen kitua David Pentinpojan tyrmässä estääkseen sillä Kaarlo kuninkaan paluuta. Mutta tätä oli katsottava vaan yhdeksi lisätodisteeksi siitä, kuinka luja hänen tahdonvoimansa oli. Sitä oli muutenkin karaissut ja terästänyt hänen omituinen tilansa sekä ne lukemattomat kieltäymykset ja suuremmat ja pienemmät iskut, joita hän oli saanut senvuoksi kestää. Hän olisi voinut tämän lisäksi vielä muistella kaikkea sitäkin, mitä hän oli tehnyt sekä Kaarinansa isälle, ankaralle Sven-ritarille, että hänen pojalleen. Edelliselle hän oli hankkinut takaisin kaulaketjun, jonka Bengta-rouva oli kahdesti saanut käsihinsä, ja jälkimmäisen hän oli pelastanut arkkipiispa Jöns Pentinpojan vainoilta lupaamalla, ettei Niilo koskaan ryhtyisi aseisiin Kaarlo kuninkaan tähden, niinkuin arkkipiispa pelkäsi.
"Saattaahan käydä niinkin", jatkoi Fjalar, "että se totuus, joka on pitkän vaellukseni aikana minussa kypsynyt, voi edistyä muitakin teitä, kuin sitä, jota minä olen ajatellut… Herran tiet ovat toiset kuin ihmisten tiet. Ehkäpä juuri sitä tietä, jota sinä kuljet, saavutetaan Ruotsin onni parhaiten. Tulematta se ei jää ehkäpä se viipyneekin. Minulle on kerrottu jonkun kysyneen Danzigissa Kaarlo kuninkaalta, mitä hän tekisi, jos saisi takaisin valtakuntansa…"
Andreas-veli, joka oli mennyt huoneesta munkin viitatessa hänelle ovelta, tuli nyt takaisin ja asettui entiselle paikalleen ritarin jalkapuoleen. Tämä näytti munkin nähdessään unhottaneen kertomuksensa langan. Hän katseli hetkisen munkkia, joka seisoi silmät ummessa ja rukousnauha kädessään nähtävästi rukoillen, koska huulensa liikkuivat.
"Mitä kuningas vastasi?" kysyi Niilo, joka nyt otti paljoa mieluummin vastaan paljon kokeneen ritarin opetuksia, kun ei tämä enää niin ankarasti vaatinut oman suunnitelmansa noudattamista.
"Kuningas vastasi: Teen testamenttini valmiiksi!" virkkoi Fjalar sairaanomaisella terävyydellä.
"Kuninkaan testamentti!"
"Niin, hänen testamenttinsa, ja ken tietää, eikö siitä tule Kaarlon teoista paras… Ehkä on elämä opettanut hänelle sen totuuden, jota sinä et huoli minun suustani kuulla, Niilo, että se, joka haluaa pitää yllä ruotsalaista kuningaskuntaa, ei saa olla kuningas."
Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, jotta Niilo lopulta tuskin eroitti sanoja. Mutta munkki rukoili innokkaasti käännellen rukousnauhaansa, ja luostarikirkosta kuului munkkien laulua.
Silloin kohosi ritari äkkiä ja katseli autuaallisena erästä esinettä huoneen perällä, aivan kuin joku olisi seisonut siellä puhumassa hänelle sanoja, jotka täyttivät hänen sydämensä riemulla. Hänen kalpealle otsalleen levisi ihana rauha, ja hänen suurista silmistään leimusi omituinen hohde, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt edessään kuolon enkelin, joka tuli vapauttamaan häntä koettelemusten pitkältä taipaleelta viedäkseen hänet ijäiseen rauhaan ja vapauteen. Hänen koko olemuksestaan näkyi, että hänen rukouksensa oli kuultu… ja munkit lauloivat:
Dimitte nobis debita,
Da perenne gaudium!